"Lupaatko sen papinsanallasi?"
"Lupaan sen ritarillisella kunniasanallani."
Idalia purskahti äänekkääseen itkuun.
Silloin poika heräsi.
"Miksi itket, äitiseni?" kysyi hän pelästyneenä.
Kreivitär puristi tuon pienen kysyjän innokkaasti rintaansa vasten.
"Itken sinun vuoksesi", hän sanoi. "Sinun tähtesi ainokaiseni, kallein aarteeni maan päällä."
"Varmaankin on isä Siegfried jo alkanut sinua rakastaa, koska sinä taas olet minulle niin hyvä."
"Pian saadaan nähdä, mitä aika tuo mukanaan!" kuiskasi hän hiljaa pojan korvaan.
Hiljaisuus vallitsi pian tuossa kurjassa majatalossa. Matkailijat vaipuivat syvään uneen, josta he heräsivät vasta kukon kolmatta kertaa laulaessa.