Poika talutti munkin erään suuren seinäkaapin luo ja aukaisi sen raskaan oven. Siellä riippui komea ritarimantteli ja dolmány sekä muita kullalla kirjailtuja ja kallisarvoisesta kankaasta valmistettuja nauhoitettuja vaatteita.
"Näitä on äiti ommellut palvelijattarineen", sanoi poika. "Ne ovat sinulle. Saat ne huomenaamulla lahjaksi. Kun heräät, ei vuoteesi vieressä enää olekaan munkinpukua, vaan nämä ritarinvaatteet. Niin olen kuullut äidin sanovan. Mutta älä vain suinkaan kerro, että minä olen ilmaissut sinulle salaisuuden ennen aikojaan."
Siegfried katseli kauniita vaatteita lumoutuneena.
"Tiedänpä vielä muutakin", sanoi Cupido. "Puutarhassa on kaksi hyvää hevosta valmiiksi satuloituina. Niiden selkään istumme tiistai-yönä, sinä, äiti ja minä, sekä ratsastamme Klausenburgiin. Silloin eivät nuo ilkeät, linnan ympärillä vahtivat jesuiitat saa meitä kiinni."
Siegfriedistä tuntui tämä pojan puhe sekä ilkeältä että samalla kertaa suloiselta unelta.
"Tulehan tännekin!" kehoitti poika ja veti hänet Idalian makuuhuoneeseen. "Katso tuota kuvaa!" näytti Cupido ylpeänä. "Siinä olen minä äidin kanssa."
Kuva oli todellakin erään italialaisen taiteilijan maalaama taideteos, joka esitti Idaliaa ja pientä Cupidoa. Se oli kaunis ja Siegfried jäi sitä ihastuneena katselemaan.
Samassa kuului kreivittären ääni heidän takaansa. Siegfried häpesi, että hänet tavattiin juuri sieltä, mutta rouva oli hyvin armollinen ja puheli iloisesti:
"Isä, tulen kirkosta. Olen tehnyt siellä syntiä ja tahdon nyt tunnustaa sen sinulle. Tein syntiä kirkossa — silloin kun polvistuin alttarin edessä. Sanoin nimittäin Jumalalle: 'Minä rukoilen sinua, oi Herra, ettet sinä estäisi minua panemasta aikomustani täytäntöön. Suo minulle anteeksi, että riistän rakastamani miehen sinun alttariltasi!' Näin kuului rukoukseni ynnä lisäksi vielä jotakin pahempaa. Anna siis minulle synninpäästö."
Siegfried ojensi polvistuneelle kätensä, nosti hänet ylös ja sanoi: