Astuessaan holvatusta ovesta keittiöön huomasi isä taloudenhoitaja heti ruoan jäännökset permannolla. Sellainen jumalattomuus suututti häntä kovin. Epäillen Samuelia ja Johannesta sen aikaansaajiksi pakotti hän heidät polvistumaan nurkkaan terävien kolmisärmäisten puukappaleiden päälle. Jonkun muun piti sitä paitsi puhdistaa lattia, ja se toimi annettiin Siegfriedin tehtäväksi. Nöyrästi hän ryhtyikin tuohon halpaan työhön. Hän työnsi mustan päähineensä taaksepäin ja kääri paidan hihat. Tuon karkean liinavaatteen alta tuli näkyviin hieno valkoinen iho, joka todisti, ettei munkkimme lapsuudestaan saakka ollut toimittanut tällaisia raskaita tehtäviä.
Hänen kasvonsa olivat vielä nuoret säännöllisine piirteineen ja kärsivine ilmeineen. Vaaleita hiuksia ei ollut vielä leikattu tonsuurin muotoon. Silmät olivat vetiset, mutta siihen saattoi olla syynä äkillinen ilmanvaihdos, koska hän kylmästä ulkoilmasta oli tullut suoraan lämpimään keittiöön.
Taloudenhoitaja ryhtyi sillä välin kuulustelemaan molempia oppilaita. Hän tahtoi tietää, kuka saavin oli kaatanut. Sitä ei luonnollisesti kumpikaan ollut tehnyt. Onhan vanha totuus, ettei pahaatekoansa kukaan mielellään tunnusta. Mutta kahakoimisen jäljet näkyivät selvästi heidän kasvoistaan. Samuelilla oli verinen naarmu otsassa, ja Johanneksella suuri mustelma oikean silmän alla. Kuitenkin he jyrkästi kielsivät tapelleensa.
"No mistä sitten olet saanut tuon mustelman silmäsi alle?" tiuskasi taloudenhoitaja.
"Kun minun piti lämmittää uunia, niin loukkasin itseni pimeässä uunin kylkeen", vastasi Johannes.
Taloudenhoitaja jätti hänet rauhaan ja kääntyi Samuelin puoleen.
"Entä sinä? Mistä sinä olet saanut otsaasi tuon haavan?"
Rohkaistuneena toverinsa esimerkistä päätti Samuelkin valehdella, mutta ei keksinyt heti sopivaa juttua. Hädissään hän vihdoin sopersi: "Puraisin sen siihen itse."
"Millä ihmeen tavalla sinä olet voinut purra itseäsi otsaan?"
"Kuvastimessa."