Äkkiä hän oli näkevinään mustan pilkun lähtevän vastaiselta rannalta ja suuntaavan kulkunsa jääkappaleiden väliin. Tarkastaessaan sitä hän huomasi, että se oli viiden hengen miehittämä vene.
"Missähän tarkoituksessa tuo vene tänne tulee?" ihmetteli hän.
Viittä miestä ei suinkaan pelätä Madacsányn linnassa, sillä siellä oli seitsemänkymmentäviisi hyvin varustettua miestä: palvelijoita, metsästäjiä y.m.
Nuo viisi tuolla veneessä kiusasivat nähtävästi tahallaan Jumalaa. Alituiseen uhkasivat jäälautat murskata heikon kulkuneuvon. Toisinaan hyppäsivät miehet jollekin jäälautalle ja nostivat veneen sekä siinä istuvan viidennen miehen lohkareiden yli. Etäältäkin voi jo huomata, että nuo neljä miestä olivat palvelijoita, mutta viides, joka turkkeihin kääriytyneenä istui veneessä, oli varmaankin herra.
Vihdoinkin he saapuivat myllynsululle. Siellä nuo neljä hyppäsivät taaskin pois veneestä, vetivät sen jäätä myöten rannalle sekä sitoivat sen sitten puuhun kiinni. Turkkeihin kääriytynyt olentokin suvaitsi nousta veneestä.
Nähtyään tämän ensi askeleet tunsi Idalia hänet heti. Olento nimittäin ontui. Tulija oli siis naapurilinnan herra, Grazian Likaway.
"Miksi hän, tuo viholliseni, jonka sydämeen olen kaksi kertaa pistänyt puukon, tulee tänne ja mille asialle? Tuleekohan tuo vanha karhu musertamaan vihollistansa, villikissaa käpälänsä mahtavalla iskulla? No, siinä tapauksessa saa hän kenties kokea, että kissallakin on kynnet, joita se osaa käyttää."
Idalia-rouvalla oli yllään pitkä, turkiksilla reunustettu kauhtana, jonka laajoihin hihoihin voitiin sangen mukavasti kätkeä myrkytetty tikari, jolla tehty pieninkin naarmu tappaisi pian voimakkaimmankin miehen. Sitä paitsi oli makuuhuoneessa metsästäjiä, jotka avunhuudon kuultuaan hyökkäisivät sisään ja löylyttäisivät pahaa aikovaa.
Mutta nämä valmistukset olivat aivan tarpeettomia.
Grazian Likaway tuli aivan aseettomana, hänellä ei ollut kirvestä eikä miekkaakaan vyöllään. Eikä hän olisi kyennyt käyttämäänkään sellaisia aseita, sillä hänen oikea kätensä oli siteessä, jonka läpi veri vieläkin kihoili. Isä Siegfried oli suunnannut viimeisen iskunsa kynttilänjalalla Grazianin päätä kohti, mutta tämä oli sen väistänyt kädellään, joka siitä turmeltui koko elämän ajaksi. Vasemmalla kädellään hän kantoi koukkukeppiään ja hattuaan.