Nöyrästi kumartaen, henkisesti masennettuna ja viallista jalkaansa perässään vetäen hän astui kreivittären eteen. Hänen äänensä sointi oli samanlainen kuin oven vieressä pyytelevän kerjäläisen.
"Syvästi nöyrtyneenä astun minä, vanha haudanpartaalla seisova miesraukka, teidän eteenne, armollinen rouva. Tunnustan, että olen nyt muserrettu ja murrettu, mutta sen olen ansainnutkin. Tein syntiä häväistessäni teitä. Syytin teitä siveettömyydestä ja sopimattomuudesta, mutta nyt olenkin huomannut, että sellaista onkin tapahtunut vain minun talossani. Olen teitä loukannut, antakaa siis minulle anteeksi!"
"Mitä te sitten olette tehnyt? Tarkoitukseni ei ollut teitä suinkaan kiihottaa."
"Älkää olko ollenkaan huolissanne. Minä tunnen teidän hellän, osaaottavan sydämenne ja tiedän, että te olisitte tullut kovin pahoillenne, jos tuo narrimainen, raivoava Grazian Likaway olisi hyvässä tarkoituksessa annettua varoitusta niin väärin käyttänyt, että hän sen vuoksi olisi ihmisiä tappanut. Sellaista ei hän ole tehnyt, mutta eräs toinen on siten menetellyt."
"Tarkoitatteko te isä Siegfriediä?"
"Juuri häntä, mutta Teodor Dalnakin hahmossa. Oivallinen, komea sotilas. Ensin hän tappoi tulevan vävypoikani, hurskaan Berezawskyn, sitten hän teki useita minun parhaita ratsupalvelijoitani ainaiseksi taisteluun kykenemättömiksi, ja kun hänen miekkansa vihdoin katkesi, tempasi hän kynttilänjalan alttarilta ja huitoi sillä kuin mielipuoli. Minäkin sain osani, kuten näette!"
Sanottuaan tämän irroitti kreivi verisen siteen oikeasta kädestään ja näytti Idalialle haavoitetut sormensa. Kreivitär kauhistui nähdessään ne. Hän tahtoi auttaa siteen uudelleen käärimisessä, mutta Grazian esti sen sanomalla:
"Älkää vaivatko itseänne, jalo rouva. Vasemman käden ja hampaiden avulla saan itse sen kyllä paikalleen jälleen."
"Miten isä Siegfriedille kävi?" kysyi rouva kiihottuneena.
"Lopulta täytyi hänen antautua. Monta jänistä on koiralle kuolemaksi."