Ensin tämä tarjous hämmästytti Idaliaa suuresti. Mutta älyttyään kaupan edullisuuden suostui hän siihen ja sanoi maksavansa kauppasumman heti.
Ukolla oli mukanaan kaksi valmiiksi kirjoitettua kauppakirjaa. Otettuaan ne esille kysyi hän, oliko talossa sellaisia kirjoitustaitoisia henkilöitä, jotka kykenisivät todistajiksi.
Sellaisia oli kyllä talossa, eikä niitä tarvinnutkaan kaukaa hakea, sillä viereisessä huoneessa olivat sekä kartanonhoitaja että latinankieltä osaavia miehiä.
Molemmat todistajiksi kutsutut palvelijat tutkivat tarkoin kauppakirjat sekä huomasivat ne yhtäpitäviksi ja oikeiksi. Sitten kirjoittivat sekä asianomaiset että todistajat nimensä.
"Minunhan pitäisi oikeastaan käyttää mustaa sinettilakkaa, mutta kukapa se kaikkia muistaa tällaisessa kiireessä", tuumiskeli kreivi.
Sitten tuli rahojen vuoro.
Idalia kannatti suuren määrän kulta- ja hopearahoja pöydälle. Rahat olivat pikku tynnyreissä, joiden pohjat saatettiin avata. Joka astiaan oli kirjoitettu, paljonko se sisälsi.
"Tahdotteko, että rahat punnitaan vai luetaan?" kysyi kreivitär.
"En kumpaakaan, uskon muutenkin", sanoi Grazian. "No, kyllähän ne oikein ovat, mutta rahat pitää aina lukea…"
"Ja naiset kurittaa! Sananlaskussa sanotaan kyllä niin, mutta se ei aina pidä paikkaansa. Tuossa on teille, hyvät miehet, juomarahoja palkkioksi vaivastanne!"