Siegfried ei ojentanut kättänsä raippaa ottamaan. Muinainen itsetunnon ja häpeän tunne heräsi hänessä ja pani veren suonissa kiivaasti kiehumaan. Posket alkoivat punoittaa ja silmät leimusivat, pää kohosi ylpeästi pystyyn, ja oikea jalka otti vaistomaisesti uhkaavan askeleen eteenpäin. Värisevällä äänellä vastasi hän:
"En ole mikään pyövelin renki, enkä ole tottunut koskaan turvattomia ihmisiä piiskaamaan. Sulkekaa syylliset arestikoppiin, minä toimitan heidän kaikki tehtävänsä sillä aikaa. Lapsia minä en lyö, sillä en voi sitä tehdä."
"Siegfried!" sanoi taloudenhoitaja jyrisevällä äänellä. "Luuletko vielä olevasi ritarijoukon johtajana? Muista, että nykyään olet orjain orja!"
Ja ikäänkuin oikein havainnollisesti näyttääkseen niskoittelevalle luostariveljelle, miten alhainen tämän asema oli, antoi esimies hänelle pähkinäkepillä aika iskun päähän. Tämä törkeä häväistys vaikutti sen, että pystyyn kohonnut ylpeä pää painui jälleen alas, posket kalpenivat, hampaat purivat huulia verille asti ja nyrkissä olleet kädet aukesivat sekä menivät nöyrästi ristiin rinnoille.
"Anna anteeksi, isä!" sopersi hän.
Mutta kun hän tarttui tuohon inhoittavaan rangaistusvitsaan, jonka tarkoituksena oli häväistä ja eläinten tasolle alentaa luomisen kruunua, kaikkivaltiaan mestarityötä, ihmistä, nousi hänen sisäinen olemuksensa taaskin kapinaan. Tuo jalo käsi, joka oli tottunut liikuttamaan miekkaa sekä ruhjomaan kypäreitä ja rautapaitoja, ei olisi tahtonut koskea edes keppiin, vielä vähemmin taipua tanssittamaan sitä onnettomain poikaraukkain alastomalla selällä.
Mutta ohjesääntö määräsi toisin.
Hän oli vasta pelkkä kokelas, eikä siis vielä tiennyt, että ihmisissä asuu seitsemänkymmentäseitsemän perkelettä, joista joka lyönnillä, minkä syntinen ruumis saa, ainakin yksi lähtee tiehensä, joten siis pieksäminen oikeastaan on suurin hyvä työ, minkä joku saattaa tehdä lähimmäiselleen.
Mutta hänen oli opittava tietämään sekin.
Samassa kuului priorin ääni eteisestä: