Suuret hikipisarat valuivat Mathiaksen otsalta. Vihdoin sanoi hän vaikeroiden:
"Oi Herra Jumala, minä joudun helvettiin, jos kerron salaisuuden, sillä olen Raamattuun vedoten vannonut, etten sitä kenellekään ilmaise."
"Helvettiin sinä joudut joka tapauksessa, joten ei ole väliä, joudutko sinne hiukan ennemmin tai myöhemmin. Jos sanot minulle, mitä tiedät, antaa kenties paholainen sinulle vielä hiukan armonaikaa, mutta ellet ilmaise salaisuuttasi, ottaa hän sinut heti paikalla. Puhu siis heti, mitä tiedät, taikka mene tietoinesi kadotukseen!"
"Annatko sitten minulle vastamyrkkyä!"
"Annan, annan! Tässä sitä on. Heti kun olet jutellut, kaadan sitä suuhusi. Minä pidän sitä aina mukanani tämän sormuksen ontelossa kivessä. Katsohan, miten viheriää se on ja miten se loistaa pimeässä! Jos minä antaisin sen kaikki sinulle, eläisit aina sadan vuoden vanhaksi. No kerro nyt!"
Tuo kuolontuskien vaivaama mies kertoi koko salaisuuden.
Mathiaksen kertomuksesta ymmärsi Idalia, että hän puhui totta, sillä mielikuvitus ei olisi milloinkaan voinut näitä asioita sillä tavalla kuvata, ellei henkilö itse olisi niitä nähnyt.
"Hyvä on", sanoi hän, kun Mathias oli lopettanut. "Tässä on vastamyrkkyä. Mene nyt Teplaan tyttäresi luo äläkä puhu kenellekään mitään?"
Neste, jota Idalia Mathiakselle antoi, ei suinkaan ollut mitään vastamyrkkyä, vaan vielä pikemmin tappavaa voimakasta myrkkyä. Sitä hän antoi Mathiakselle sen vuoksi, ettei tämä voisi ilmoittaa salaisuutta jollekin kolmannelle henkilölle.
Kun Mathias oli suurella vaivalla ja tuskalla päässyt Teplaan tyttärensä luo, oli hän jo niin uupunut, ettei voinut enää kieltänsäkään liikuttaa. Hädin tuskin sai hän soperretuksi seuraavat katkonaiset sanat: "Isä Siegfried on muurattu — maan alle rahojen sekaan — Mitosclimissa. — Elää vielä. Minut on myrkytetty!" Enempää hän ei kyennyt sanomaan. Kun pappi saapui, oli hän jo kuollut.