* * * * *
Idalia oli nyt yksin salaisuuksineen.
Hänen vanha, intohimoinen rakkautensa leimahti taasen täyteen liekkiin.
Tuo rakastettu mies oli siis vielä elossa, maanalaiseen käytävään suljettuna, Jumalan ja ihmisten hylkäämänä ja kuolleitten seurakumppanina.
Jos nyt joku ihminen tulisi Siegfriedin luo, niin varmaankin hän luulisi tuota henkilöä taivaan lähettämäksi Jumalan enkeliksi. Ja jos tuo joku sitten vielä pelastaisi hänet tuosta haudasta, syttyisi hänessä varmaankin ikuinen rakkaus tuota pelastajaansa kohtaan.
Tehtyään sen johtopäätöksen oli Idalialla selvillä, mitä hänen piti tehdä ja tehdä heti.
Hän kääri kiireesti ympärilleen mustan viitan, pisti tikarin ja kirveen sekä muurauskaluja vyöhönsä, sytytti salalyhdyn ja hiipi siten varustautuneena ulos linnasta. Aamuun ei enää ollut pitkälti, mutta paksu sumu peitti seudun niin, ettei voitu nähdä, mihin suuntaan hän kulki.
Kukaan ei koskaan saanutkaan tietää, mihin hän oli mennyt.
Kello kuuden ajoissa aamulla tapahtui hirmuinen räjähdys, joka kaatoi torneja ja särki linnoja raunioiksi. Jesuiittaluostarikin ylpeine kaariholveineen luhistui maahan, ja Mitosclimin linnan paavilainen kirkko muuttui sorakasaksi. Ihmiset, jotka sattuivat olemaan niin aikaisin valveilla, väittivät nähneensä, että Waag-virran keskeltä nousi äkkiä hirmuinen tulipatsas. Sakea savupilvi leijaili vielä kauan aikaa ilmassa ja jääpeittonsa särkevän joen aallot vyöryivät yli äyräittensä tasangolle, vieden raivoisassa kulussaan mukanaan kokonaisia kyliä ja metsikköjä, ikäänkuin ne olisivat olleet keveitä oljenkorsia.
Kun sitten vesi taasen vetäytyi uomaansa takaisin, jäi tasangoille paksu kerros karkeata hiekkaa.