Herra Boyce näytti nololta ja tyyntyi. Samassa tuotiin uutta kahvia sisään, ja silloin hän pyysi vaimonsa kaatamaan hänelle toisen kupin eikä tällä kertaa hänen äänessään kuulunut mitään äreyttä.
Hän oli pieni, peräti laiha mies, hiukset ja silmäkulmat pikimustat, silmät siniset, vilkkuvaiset. Posket olivat kuopallaan, iho keltainen kuin Itä-Intian englantilaisilla. Suuta ei tarkoin erottanut kauniitten mustain viiksien alta, mutta kasvojen ilmeessä asui palanen äkeyttä ja palanen vaikeroimista. Huomattavan siniset silmät olivat tavallisesti surumieliset, mutta saattoivat välisti välähtää lapsellisen kirkkaasti, jopa uhmaavinakin. Richard Boycen koko olennossa oli jotain, joka meidän silmissämme tietää vanhan suvun jäsentä. Puvussa huomasi pienimpiin yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolellisuutta. Kädet ja pitkät sormet olivat peräti hennot, mutta melkein liiankin laihat ollakseen kauniit.
"Palvelijat uhkaavat lähteä talosta, Marcella, ellei kummitus katoa", virkkoi rouva Boyce äkkiä, sovitellen leipäpalasta Lynnin kuonon päähän. "Kylän väki kaiketikin on heille jaaritellut. Kyökkipiika sanoo kuulleensa viime yönä jotain, vaikkei tahdo sen tarkemmin ruveta selittelemään. Siltä vain näyttää, että me tässä, sinä ja minä, saamme ennen pitkää toimittaa talousaskareet."
"Mitä ne kylässä puhuvat?" kysäisi Marcella kiihkeästi.
"No, ne kertovat että kaksisataa vuotta sitten muuan Boyce oli paennut tänne Lontoosta, tehtyänsä jotain mitä ei olisi saanut tehdä — en muista mitä kaikkea. — Huomattuaan sheriffin palvelijain lähestyvän taloa hän säikähti ja päätti päivänsä omin käsin tuolla pienten portaitten yläpäässä, jotka vievät gobeliinikammiosta minun huoneeseeni. Miksikä hän juuri sellaisen paikan lienee valinnut?" kysäisi rouva Boyce hieman miettiväisenä.
"Ei siinä ole perää", sanoi Marcella päätään pyörittäen. Minä tiedän, ketä Boycea taru tarkoittaa. Pahamaineinen mies hän kyllä oli, mutta hän ampui itsensä Lontoossa ja joka tapauksessa hän oli kuollut jo aikoja ennen kuin nuo portaat rakennettiinkaan.
"Onpa sinulla tarkat tiedot asioista!" sanoi äiti. "Mitähän jos pitäisit palvelijain huoneessa pienen esitelmän tämän suvun vaiheista, vaikken muuten ole kuullut, että tosiasiat olisivat karkoittaneet kummituksia."
Hänen äänessään kuului erikoista ivallista välinpitämättömyyttä räikeänä vastakohtana Marcellan iloiselle, mutta silti myötätuntoiselle osanotolle. Välinpitämättömyys — se se oli silmäänpistävä puoli rouva Boycen esiintymisessä; se oli kuin jotain omituista erottelemista kaikista muista ihmisolennoista ja asioista hänen ympärillään.
Marcella vaipui mietteisiinsä.
"Minäpä tiedustelen tarkemmin herra Hardenilta näitä juttuja", virkkoi hän. "Hän on arvatenkin kuullut niitä kylällä liikkuessaan. Minä lähden kirkolle tänään."