Nähdessään Marcellan Aldous astui etuhalliin ja jätti seuralaisensa etehiseen, missä he riisuivat päällysnutut yltään. Marcella juoksi häntä vastaan.
"Isä on sairas!" virkkoi hän hätäisesti. "Äiti on lähettänyt noutamaan tohtori Clarkea. Hän ei salli minun mennä isää katsomaan ja pyytää, ettemme olisi millämmekään, vaan joisimme teetä ilman hänen seuraansa."
"Miten ikävä! Emmekö voisi jotain tehdä? Minun hevoseni on hyvin vikkelä; se odottaa täällä. Jos sananviejä lähti täältä jalan — —"
"Ei, ei, poika on ihan varmaan lähtenyt ponilla tohtoriin. En tiedä mistä se johtuu, mutta minua on jo kauan aavistuttanut, että isä sairastuu."
Hän oli kalpea ja kiihtyneen näköinen. Toiset vieraat näyttivät tykkänään unohtuneen. Kun he seisoivat hallin päässä olevassa hämärässä holvikäytävässä, kumartui Aldous äkkiä hänen puoleensa ja painoi suudelman hänen kädelleen. Tämä kosketus — suudelma, puhui intohimoisen kiintymyksen kieltä. Siinä puhkesivat ilmoille kaikki ne tunteet, jotka pimeällä matkalla olivat värähdelleet miehen sisimmässä, hänen jutellessaan molempain seuralaistensa kanssa.
"Toivokaamme parasta, armaani! Kenties et nyt välitä vieraista? Lähetänkö pois Hallinin ja nuoren Levenin? Kyllä he heti sen käsittävät."
"Ei, ei, herra Whartonhan on täällä joka tapauksessa. Missä herra Hallin onkaan? Olenhan hänet aivan unohtanut."
Aldous kääntyi ja kutsui Hallinia. Hän ja nuori Leven, jotka arvasivat, että jotain tavatonta oli tapahtunut, pysyttelivät loitolla ja katselivat tauluja hallissa.
Edward Hallin tuli kutsua noudattaen ja tarttui Marcellan ojennettuun käteen. He tarkastivat toisiaan tutkivasti, aivan erikoisella mielenkiinnolla. "Ystäväni elämä on tämän tytön kädessä. — Onkohan hän ystäväni arvoinen?" oli luonnollisesti se polttava kysymys, johon miehen arvostelu keskittyi. Tytön käytös oli ylpeän ujo. Oli kuin olisi hän tahtonut miellyttää, mutta jo samassa ollut puoleksi puolustusasemassa.
Aldous selitti ystävälleen asian laidan, ja Hallin lausui siihen muutamia osanottajia sanoja. Hänen äänensä oli erittäin tenhoava, se oli miehen ääni, joka on tottunut julkisesti puhumaan ja joka sanoihinsa tietää sovittaa sen painon ja väreen, minkä mikin tilaisuus vaatii. Hänen puhuessaan Marcellasta äkkiä tuntui, kuin he olisivat olleet tuttuja jo vuosikausia ja kuin hän voisi jo heti olla oma itsensä hänen seurassaan.