Heti kun herra Boyce huomasi vaimonsa tarkastelevan heitä hänen rohkeutensa masentui ja katse kävi epävarmaksi. Hän vilkaisi vaimoonsa salavihkaa ja vaikeni.
"Herra Harden ja hänen sisarensa muistuttavat sinulle kaiketikin lontoolaisia sosialistiystäviä, Marcella, vai kuinka?" kysäisi rouva Boyce hetkisen vaitiolon jälkeen ikäänkuin ohimennen. "Sinä näyt pitävän heistä hyvin paljon!"
"Niin, enpä oikein tiedä", vastasi Marcella karttelevasti, olkapäitään kohottaen. "Herra Harden on sangen ystävällinen mies, mutta — mutta vähänpä hän näkyy näitä asioita ajattelevan."
Hän puhui äidilleen niin vähän kuin suinkin lontoolaisista ystävistään. Tunteet ihmiselämässä ne karttelivat rouva Boycea milloin vain voivat. Marcella taas oli tunnetta ja hetkellisyyttä läpeensä ja joutui äitinsä edessä aina alakynteen, teki mitä tekikään. Tyyninä hetkinään hän kyllä puolusteli itseään.
"Sosialistit ne niinmuodoin yksin ajattelevat, niinkö?" sanoi rouva Boyce siirryttyään akkunan ääreen ja painaen koiransa päätä polviansa vasten. "No niin minun käy sääli Hardeneja. Nytkin he jo kuuluvat antavan pois kaiken minkä itsekin saavat, ja talvi tulee tänä vuonna ankara, niin arvelevat kaikki. Toimeentulo kuuluu olevan pappilassa sangen niukka. Sopisi heidän kumminkin näyttää hiukan iloisemmilta. Sehän on marttyyrien ensimäinen velvollisuus."
Marcella loi äitiinsä vihaisen katseen. Hänen mielestänsä äidin puheessa useinkin ilmeni mitä tylyintä sydämettömyyttä.
"Iloisilta!" sanoi hän. "Tällaisessa kylässä, josta kaikki nuori väki vaeltaa työnhakuun Lontooseen ja kaikki varakkaat ovat eriuskolaisia — herra Hardenilla ei ole täällä ketään kehen turvautua — ei rahoja, ei auttajia — ihmiset aina kivulloisia — palkkaa n. 12 shillingiä viikossa — kaikki työ vanhain ja raajarikkojen käsissä! Hänen sopisi toki toivoa jotain kannatusta tämän talon asukkailta. Hän ei soisi muuta kuin että isä kerrankin menisi omin silmin näkemään, millainen on erotus meidän ja lordi Maxwellin tilusten välillä —"
"Lordi Maxwell!" huudahti herra Boyce, heräten puoleksi surumielisestä, puoleksi uinailevasta tilastansa takan ääressä ja singauttaen sigarettinsa pois. "Lordi Maxwell! Erotus! Luulisi toki. Kolmekymmentätuhatta vuodessa. Muuten saisi hän sentään olla niin kohtelias, että vastaisi minun tiedusteluuni Willow Scrubsin metsästysalueesta."
Tuskin hän oli nämä sanat lausunut, kun jo ovi aukeni ja William, talon lakeija, astui sisään, hermostuneena tutisten tapansa mukaan, ja ojensi herrallensa tarjottimella kirjeen.
"Se mies siellä, sir, se kysyy jotta tuleeko siitä niinkuin mitä vastausta, sir."