"Sepä sattui!" virkkoi herra Boyce loistavin silmin. "Tässähän se lordi Maxwellin vastaus tuli juuri kun siitä puhuttiin." Hänen vaimonsa kääntyi äkkiä ja tarkasteli miestään. Huulet aukenivat, omituinen odotus ilmeni koko hänen olennossaan. Herra Boyce repäisi kuoren auki, luki kirjeen ja viskasi sen takkavalkeaan.
"Ei tule vastausta. Pane ovi kiinni."
Palvelija poistui. Herra Boyce istahti jälleen ja rupesi huolellisesti kohentelemaan valkeata. Laiha oikea käsi tutisi polvella.
Tuokion verran vallitsi täydellinen äänettömyys. Tarkkasilmäinen katsoja olisi nähnyt rouva Boycen kasvojen ensin vavahtavan, mutta sitten jäykkenevän jälleen, hänen seisoessaan tuossa akkunan ääressä, kookkaana ja kuninkaallisen uljaana laahustavassa surupuvussaan. Mutta sanaakaan hän ei sanonut, vaan läksi huoneesta.
Marcella tarkasteli isäänsä.
"Isä! Oliko tuo kirje lordi Maxwellilta?"
Herra Boyce katsahti äkkiä ympärilleen, ikäänkuin oudoksuen että huoneessa vielä ketään on. Marcella säpsähti huomatessaan kuinka keltaiselta ja kuihtuneelta ja äitiä monta vuotta vanhemmalta isä näyttää. Hellyyden ja suuttumuksen tunne ja äkillinen lamauttava mielenmasennus sai hänessä vallan. Hän astui lattian poikki isän luokse, aikoen puhua suunsa puhtaaksi.
Vanhemmat eivät olleet hänen ystäviänsä eivätkä nauttineet hänen luottamustansa. Alituinen poissaolo kotoa hamasta lapsuudesta saakka oli vaikuttanut sen, että hän nyt välistä kohteli heitä rohkeasti aivan kuin ventovieras. Ei hän siinä tullut rikkoneeksi mitään tavaksi tullutta lapsen kunnioitusta, eikä se rohkeuskaan, jota hän nyt osoitti vanhempiansa kohtaan, olisi ollut niin suuri, jos hän aina olisi elänyt heidän kanssaan päivästä päivään ja vuodesta vuoteen ja olisi tarkemmin tuntenut heidän elämänsä yksityiskohdat, sen sijaan kuin hän nyt vain arvasi asian oikeata laitaa.
"Isä, onko lordi Maxwellin kirje epäkohtelias?"
Herra Boyce kumartui eteenpäin ja alkoi hieroa kohmettuneita käsiänsä valkean päällä.