"Tämän miehen ainoa poika ja minä olimme lapsina yhtämittaa yhdessä, metsästimme ja pelasimme krikettiä aamusta iltaan. Henry Raeburn oli hiukan vanhempi minua, ja hänhän se lainasi minulle pyssyn, jolla ammuin ensimäisen kaniinin. Se tapahtui yhdellä noita Soleyhurstin kenttiä, juuri heidän ja meidän tilusten rajamailla. Ja yhdessä sitä aina sittemminkin oltiin. Käytiin aina välistä metsänvartiain kanssa sala-ampujia ahdistelemassa. Tuntikausia kykittiin lumessa metsäkyyhkysiä vaanien. Windmill Hillin kentillä me ammuimme ne kaksi tornihaukkaa, jotka ovat tuolla kuistin oven päällä, minä ne ammuinkin, sillä minä olin siihen aikaan parempi kyttä kuin hän. Robertia hän ei sietänyt — yhä vain tahtoi olla minun kanssani."
"No niin, isä, mutta mitä hän kirjoittaa?" kysyi Marcella maltittomasti, laskien kätensä isän olkapäälle.
Herra Boyce katsahti hätkähtäen tyttäreensä. Isä ja äiti olivat jo aikaisin lähettäneet hänet pois kotoa, päästäksensä hänen yhä kasvavan uteliaisuutensa herättämistä kysymyksistä. Ja Mellor Parkiin muuttaessaan oli herra Boyce muun muassa päättänyt edelleen ylläpitää arvonsa tyttärensä silmissä. Mutta nyt, huomatessaan tuossa yläpuolellansa tyttärensä tummat kasvot, joissa ilmeni niin paljon naisellista osanottoa, nyt hän näkyi tulleen toiselle mielelle.
"Kirjeessänsä hän nimittää minua 'häneksi', jos tahdot tietää, ja neuvoo kääntymään asiamiehensä puoleen, aivan kuin minä olisin mikäkin lontoolainen kaupustelija, joka on ostanut täällä maatilan. Oo, kyllä minä ymmärrän hänen tarkoituksensa. Täällä he ovat olleet yhdessä kohden koko kesä- ja heinäkuun, ja nyt on jo ainakin kuusi viikkoa siitä, kun hän ja neiti Raeburn palasivat Skotlannista, eikä vielä yhtä korttia, yhtä sanaa heiltä kummaltakaan! Ei Winterbourneilta, ei Leveneiltä. Hauskaa! Niin, tyttöseni, sellaiseen saat tottua. Minä luulin — minä hupsu — että tänne entiseen paikkaan tultuani isän ystävät unohtavat sen, mikä ollutta ja mennyttä on. Heillehän minä en ole mitään pahaa tehnyt. Mutta menkööt sitä sipaista tietään! Hittoa minä heistä!" Ja pikku musta mies oikaisihe uhkeasti. "Osaan minä pitää hauskaa ilman heitäkin. Eikä äitikään pane tikkua ristiin saadakseen yhtään ihmistä puolelleen."
Näissä sanoissa ei kuulunut rahtustakaan sitä myötätuntoista ylpeyttä, jota olisi odottanut, pikemmin vain katkeruutta ja valitusta.
Marcella seisoi mietteissään. Ajatukset kiitelivät nopeasti puoleen ja toiseen, milloin pysähdellen viimeisten kuuden viikon kuluessa sattuneissa yhteiskunnallisissa seikoissa, milloin jo kauan sitten menneiden lupapäivien tapauksissa. Oliko tämä todellakin alkua toiseen nidokseen, luonnollista jatkoa salaperäisiin, pelottaviin kertomuksiin, pettymyksiin, syrjäytymiseen?
"Mitä sinä aioit tehdä noilla metsästysalueilla, isä?" kysyi hän äkisti nopealla päättäväisyydellä.
"Mitä hittoa se sinua liikuttaa? Mutta jos tahdot tietää, niin minä ehdotin, että minun alueeni siellä Scrubsissa, joka on rajakkain hänen metsästysmaittensa kanssa, vaihdettaisiin pieneen metsään Home Farmin luona. Sellainen vaihtokauppa heillä oli ollut joka vuosi tekeillä isä vainajan kanssa, vaikka se sittemmin joutui unohduksiin, niinkuin metsänvartia tuonnottain tiesi kertoa. Sinun setäsi ei Haroldin kuoleman jälkeen välittänyt metsästyksestä vähääkään. Tämän asian johdosta minä otin kirjoittaakseni hänelle, nähdäkseni millä kannalla meidän välimme ovat. — No niin! Kulkekoon vain omia teitään, tuo vanha farisealainen, omiani kuljen minäkin."
Ja Richard Boyce kavahti pystyyn ja oikaisi laihan vartalonsa suoraksi, ikäänkuin näyttääksensä että hän se tässä on Mellorin herra. Siinä hän sitten seisoi alakuloisena luoden katseensa ulos ja antaen sen liitää yli noiden perimiensä ketojen ja kenttäin — kaunis ja uljas näky siinä kaikessa heikkoudessaan ja viheliäisyydessään.
"Minäpä kysyn herra Aldous Raeburnilta tätä asiaa, jos tapaan hänet kylässä tänään", sanoi Marcella tyynesti.