Isä katsahti tarkkaavasti tyttäreensä.
"Mitä sanot Aldous Raeburnista?" kysäisi hän. "Muistan maininneesi, että olet tavannut häntä."
"Olen niinkin. Olen kohdannut häntä pari kertaa pappilassa ja pari kertaa muuallakin", vastasi Marcella huolettomasti. "Hän on aina esiintynyt miellyttävästi. Herra Harden kertoo, että vanha lordi Maxwell on kovasti kiintynyt pojanpoikaansa eikä tahtoisi milloinkaan päästää häntä kotoa pois. Ja paljon apua hänestä lordi Maxwellille onkin: hän pitää huolta hänen kirjevaihdostansa ja auttaa tilan hoitamisessa. Ja ensi vuonna, kun tory-puolue taas pääsee valtaan Ja lordi Maxwell astuu entiseen toimeensa — —"
"Silloin tipahtaa tietysti jotain pojanpojallekin", virkkoi herra Boyce pilkallisesti. "Siitä ei epäilystäkään — vaikka ollaankin niin hiljaista ja säveätä väkeä."
"Kyllä hän yhtä ja toista aikaan saakin, sitä ne sanovat kaikki — eikä syyttäkään!" lisäsi Marcella luoden isäänsä taistelunhaluisen katseen. "Herra Raeburn näkee paljon vaivaa työväen asuntojen parantamisessa ja vaivaishoidossa ja farmien viljelemisessä. Hardenit pitävät hänestä paljon, mutta heidän puheensa mukaan ei hän ole niinkään kansan suosiossa. Hänen esiintymisensä on jossain määrin ujoa ja kulmikasta. Köyhä väki pitää häntä ylpeänä."
"Ja luulee kaiketi olevansa aika pöpö, niinkuin yksi ja toinen hänen arvoisista sedistäänkin", virkkoi herra Boyce ärtyisesti. "Mutta sinulle hän on ollut kohtelias, vai kuinka?"
Ja tutkivasti hän taas vilkaisi tyttäreensä.
"Kyllä, isä!" vastasi Marcella ylpeä hymy huulillaan.
Hetken aikaa vaiettuaan hän jatkoi:
"Minun täytyy kirkolle. Hardeneilla on paljon puuhaa kirkon koristamisessa elonkorjuujuhlaksi, ja minä lupasin tuoda sinne kukkia."