"Mutta minullahan ei ole mitään taipumusta siihen — minä en pystyisi kunnialla ratsastamaan kahdella hevosella — kuten te. Siinä on se ero. Ja siitä on seurauksena, että oma säätyluokkani on karkoittanut minut piiristään, että kaikki minua vihaavat. Mutta teillä on oleva valtaa lady Maxwellina — ja valtaa sosialistina — te kun olette antava ja ottava. Te olette toimiva kahtena henkilönä: lady Maxwellina ja venturistina. Ja tuo, näettekö, lisää valtaa. Mutta me miehet emme pysty tällaisissa asioissa olemaan yhtä ovelia."
"Ettehän väittäne", keskeytti Marcella hänet äkisti, "että olette luopunut säätynne elämänmukavuuksista ja etuoikeuksista?"
Wharton muutteli hiukan asentoaan.
"Se on aivan toinen asia", sanoi hän tuokion kuluttua. "Luulisinpä että me sosialistit olemme siinä yhtä mieltä, ettei yksikään ihminen sinänsä voi olla puhdaskarvainen sosialisti. Mukava elämä on nykyisin jotain yksilöllistä — mieskohtaista. Ei muusta pidetä paljon väliä kuin miehen julkisesta esiintymisestä. Ja siihen, kuten sanottu, minulla ei ole älyä! — Ei sitä sukulaista tai vanhaa ystävää, joka ei olisi kääntänyt minulle selkäänsä — kuten varmaankin itse eilen huomasitte. Minun säätyluokkani on hyljännyt minut."
"Te siis säälitte itseänne?" sanoi Marcella.
"En laisinkaan! Kaikkihan me valitsemme elämässä sen osan, joka meitä huvittaa — joka eniten meitä kiihottaa. Minun tunteilleni antaa aina kiihoketta, kun ottelen työmiesten rivissä — tietenkin paljon suuremmassa määrässä kuin jos kilttinä serkkuna pokkuroisin arvoisia sukulaisiani. Äidiltäni olen perinyt silmää dramaattisiin tapahtumiin. Englanti on tätä nykyä rutiköyhä draamoista, ja siksipä minua huvittaa syvien rivien suuri traagillinen ilveily. Aamusta iltaan se minua huvittaa, kannustaa ja pitää alituisessa jännityksessä. Siinä tunnen valtavien, hillittömien, alkuvoimaisten intohimojen temmeltävän, ja minä riemuitsen siitä ajatuksesta, että kukin päivä vie meitä jonkin verran lähemmäksi tuota suurta kumousta, lähemmäksi tapahtumia ja otteluita, jotka ravistavat eloa kaikkiin meikäläisiin. Minä olen kuin lapsi, joka on tyytyväinen siihen kakkuosaan, joka on kädessä, vaikka tietää, että paras osa on vielä saamatta. Oh! — istukaa hiljaa hiukan aikaa, neiti Boyce!"
Marcellan kummastukseksi Wharton äkkiä kumartui häntä kohti, ja katsellessaan alas hän huomasi köykäisen, mustan, matalalle uuniristikolle valahtaneen hameensa ilmitulessa ja Whartonin sammuttelevan sitä käsillään. Marcella liikahti aikoen nousta, sillä hän pelkäsi, että liekit nousisivat hänen kasvoihinsa ja hiuksiinsa.
"Älkää liikkuko! Tuli sammuu tuossa tuokiossa. Ette te pala."
Ja siinä samassa Marcella tapasi itsensä tutkistelemassa pukuunsa ilmaantunutta ruskeata, ryysyistä reikää. Sitten hän loi katseensa Whartoniin, joka myhäillen seisoi uunin luona käärien nenäliinaa vasemman kätensä sormille.
"Herra Wharton, oletteko saanut palohaavoja?"