Lapsi ällisteli vierasta, salli tämän nostaa hänet polvelleen ja koki, minkä taisi, pidättää rykimistään. Mutta vaikka hän siinä onnistui, pani nopea, läähättävä hengitys hänen pienen raihnaisen ruumiinsa yhä vielä tutisemaan Whartonin polvella.
"Hm — poloisella lienee tuskin kahta kuukautta elettävänä" — mietti Wharton. "Mikä viheliäinen luola! Samat suojat kuin äskeisessä mökissä — yksi ylhäällä, yksi alhaalla — hiukan tilavammat ehkä. Kosteat, epäterveelliset, kylmät — kehno vesi — kehno takka — kehnoa kaikki. Onpa tuolla tytöllä aika urakka, jos mielii jotain saada toimeen. Ja tuota Boycea minä mielistelin. Miksi? Mihin oikeastaan tähtään?"
Kaiken aikaa hänen sukkelat, taitavat hyppysensä repivät, käänsivät ja muodostelivat paperipalasia, ja ennen pitkää oli hänen vapaalla polvellaan mitä hupaisin, pitkäkorvainen halli sääret ojona juoksussa.
Poika pyöritteli silmiään ihastuksesta, ojensi kuihtuneen kätensä ja silitteli sitä. Sitten hän silmäili Whartonia hyväilevä katse silmissään.
"Onko se mieleesi, pikku heinäsirkka?" huudahti Wharton viehättyneenä pojan kauniista katseesta. "Sitten on sinun saatava toinenkin."
"Kaksi on niitä Westallillakin", kirkui poika käheästi ja kävi hurmaantuneena käsiksi aarteisiinsa.
Rouva Hurd, joka seisoi tuvan toisessa päässä, säpsähti kuullessaan Westallin nimeä mainittavan. Se ei jäänyt Marcellalta huomaamatta, ja ystävällisesti ja osanottavasti, kuten tapansa oli, hän heti alkoi puhua Hurdista ja hänen töistään Maxwell Courtissa. Hän sanoi kuulleensa, että laajasuuntaisia uudistuksia oli tekeillä, ja arveli työtä kestävän talven yli. Minta vastasi hätäisesti ja ilmaisi ajatuksensa jotenkin eriskummaisella tavalla. Hänen miehensä ei ollut valitellut. Työnjohtaja tuntui olevan tyytyväinen. Mintan puhe oli hyvin sekanaista ja Marcellan harmiksi vaikeroivaa, kuten tavallisesti. Wharton, joka istui yhä pitäen poikaa sylissään, kallisti hetkeksi korvansa kuunnellakseen.
Marcella oli ensin aikonut kertoa, nimiä mainitsematta, mitä rouva Jellison oli juoruellut salametsästyksestä, mutta nyt hän päätti heittää sen tekemättä. Olihan Hurd antanut hänelle lupauksensa, mietti hän hienotunteisesti, ja hänelle työmiehen sana merkitsi yhtä paljon kuin kenen hyvänsä.
Niinpä hän jälleen napitti tuvan tukahuttavassa ilmassa äsken avaamansa päällystakin ja kääntyi seuraajansa puoleen antaakseen sairaalle pojalle ystävällisen hymähdyksen.
Hän jäi aivan ällistyneenä seisomaan heidän eteensä. Pitkäsäärinen koira oli nyt saanut joukon tovereita, ja Marcella kävi ihmeissään niitä tarkastamaan.