"Tuhat tulimmaista! Miksei hän voinut Aldousiin tyytyä", ajatteli nuorukainen ärtyisenä seuratessaan Marcellaa silmäyksillään. "Siihen olivat hänen kirotut oikkunsa syynä, ja niistä hän tietysti vielä kerran paranee. Siinä se minun paha onneni taas on vastassa!"
* * * * *
Marcella istahti neiti Hallinin viereen, joka ystävällisesti myhähtäen katsahti ylös työstään. Tyttö näytti kuuntelevalta, mutta alussa ajatukset kiertelivät vallan toisaalla. Hän istui tuumimassa, kuinka vähän ihmiset — läheisimmätkin ystävät — tuntevat toisiansa, ja koetti kuvitella mielessään Aldous Raeburnia sellaisen tenhottaren aviopuolisona, jota Frank oli hänelle kuvaillut. Hänen ystävyytensä neiti Macdonaldiin perustui tietysti vastakohtien vetovoimaan — niin monen onnellisen avioliiton perustaan. Vähäiset olivat hänestä Frankin toiveet.
Äkkiä tarttui Whartonin nimi hänen korvaansa, ja ruvetessaan tarkkaavaiseksi hän oivalsi, että kiihkeä väittely hänen vieressään koski tämän asemaa ja tulevaisuudentoiveita työväen puolueessa — väittely, jota pääasiallisesti käytiin Wilkinsin ja molempain työmiesten kesken. Bennett kuunteli ovelan ja hyväntahtoisen näköisenä kuten mies, jolla on omat syynsä pysyä loitolla keskustelusta, ja Hallin lepäsi tuolissaan helottavin poskin ja uupuneena. Edellinen keskustelu oli saattanut hänet epätoivoiseksi, eikä häntä nyt enää haluttanut mihinkään ottaa osaa. Neiti Hallin tarkkasi häntä levottomana ja liikahti vähän väliä maltittomasti, ikäänkuin haluten lähettää kaikki vieraat matkoihinsa.
Molemmat työmiehet puolsivat tarmokkaasti järjestyneen ja eristetyn työväenpuolueen muodostamista Wharton johtajanaan. He vetosivat alinomaa Parnelliin ja hänen ansioihinsa irlantilaisiin nähden. He arvelivat, että ainoa keino saattaa työväenpuolue mahdiksi parlamentissa olisi esiintyä itsenäisesti ja jyrkästi niin tory-puoluetta kuin vapaamielisiäkin kohtaan. Mutta siihen vaadittiin erinäistä järjestöä, erinäistä paikkaa alihuoneessa ja itsenäistä puoluejohtoa. Siihen oli Harry Wharton omiansa. He puhuivat innostuneina Sotahuudosta ja väittivät, että sen omistaja jo itsessään oli riippumaton voima ja yhtä rehellinen kuin teräväpäinen.
Tämä ylistys sai Wilkinsin hurjistumaan. Yritettyään turhaan parilla ivallisella huomautuksella hillitä vihastustansa hän päästi sen viimeinkin puhkeamaan solvausvirtana, joka pani muut huoneessa olijat ällistymään. Marcella tuijotti harmistuneena ja kummastuneena tuohon isoon, kiilusilmäiseen, pöhönaamaiseen, mustaharjaiseen mieheen. Miksi hän laskettelee tuollaisia herjaussanoja, tuollaista myrkkykieltä? Se oli sietämätöntä!
Hallin ravisti päältään väsymyksensä ja yritti rakentaa rauhaa. Mutta Wilkinsin herjaukset olivat kiukuttaneet molempia työmiehiäkin ja riidan liekit leimusivat korkeina.
"Olisinpa vain tiennyt, että minua ja puoluetta pakotetaan Lontoossa tanssimaan herra Whartonin pillin mukaan, niin kylläpä olisin jäänyt kotiin, kyllä vaankin!" huusi herra Wilkins läjähyttäen kädellä polveansa. "Jos kerran meidän puolueen on oltava kansan puolue, miksi Herran nimessä sitten asettaa etunenään mokoma velikulta? mies, joka aikoo hyötyä teistä ja minusta ja meistä kaikista päästäksensä itse eteenpäin ja joka antaa meille hyvät potkut, kun hän ei enää tarvitse meitä? Ja mikäs häntä siitä estäisi? Mikä hän sitten on? Onko hän meidän miehiä — meidän luutamme ja lihaamme? Tilanomistaja hän on ja ylhäinen herra päälle päätteeksi, sanon minä! Ovatko tilanomistajat koskaan tehneet mitään köyhälistön hyväksi. Eivätkö he ole olleet kansan kirous ja maanvaiva vuosisatojen halki. Ja sittenkin te tässä puhutte sen puolesta, että heidän joukostaan lähtenyt mies — joka elää koroillansa — ja sylkäisee köyhille niin kuin koko muukin liuta — kävisi johtamaan minua ja kaikkia niitä, jotka minun kanssani pyrkivät heitä hävittämään. Pysyköön hän omassa luokassaan — ja kyllä hän kuuluukin mielistelevän ylhäisiä naisia ja hekin häntä — tahikka esiintyköön vain minun puolestani työväen ystävänä, jos häntä haluttaa — yhdentekevä! — kyllä hänen äänensä minulle kelpaa. Mutta ei hänestä minun käskijääni tule eikä sillä miehellä mitään oikeutta ole esiintyä alihuoneessa tovereitteni puolesta. Minä vaikka hakkautan käteni poikki, ennenkuin sellaista sallin!"
Leven hihitti perällä. Bennett oli kiusaantuneen näköinen. Wilkinsin töykeys niinhyvin parlamentissa kuin sen ulkopuolellakin vaikutti häneen vastenmielisesti. Nuorempi työmiehistä, karkeanaamanen muurari, silmäili Wilkinsiä halveksuvasti.
"Parlamentissa ei kukaan teistä tahdo alistua", virkkoi hän ripeästi, "ja se on meidän turmiomme. Sen kaikki tietävät. Miten olisi käynyt meille taistelussa työnantajia vastaan, jos olisi asiat hoidettu niinkuin teillä parlamentissa?"