Tämä oli sievässä, valkeassa kesäpukineessa — Wharton muisteli ennenkin nähneensä sen — paksuilla, aaltoilevilla hiussuortuvilla oli pieni mustista pitseistä tehty hattu, joka säädyllisesti oli sidottu leuan alle mustilla silkkinauhoilla. Marcellan nuorekas kauneus, jossa sen ohessa kuvastui niin paljon luonteenlujuutta ja arvokkaisuutta, hänen ilmehikäs, sointuva äänensä, pään ylväs asento, — kaikki esiintyi tällä hetkellä Whartonille tavattoman elävästi. Tuntui kuin Marcella tänä iltana olisi kuulunut hänelle, ollut hänen omaisuuttaan, hänen vallassaan.
Terassi oli täpötäynnä väkeä, ja äänten sorina oli huumaava. Sittenkin Wharton huomasi, että Marcellaa ruvettiin paikalla tähystämään heidän raivatessaan itselleen tietä rouva Lanen luo. Kaikki, jotka sivuuttivat heitä tai väistyivät syrjään heidän liikkuessaan, kääntyivät katsomaan häntä.
Nuori tyttö oli niin kokonaan mieluisien, jännittävien vaikutelmainsa vallassa, ettei hän tästä mitään huomannut. Ahmimalla hän nautti auringonlaskun valosta — virran runollisesta salaperäisyydestä — sillan viehkeistä muodoista ja niistä muistoista, joita tämä paikka hänen mieleensä johti. Tuontuostakin hän säpsähti peläten, että joku väenvilinässä liikkuva hahmo saattaisi olla Aldous Raeburn, mutta kun vastaantulija olikin ventovieras, antautui hän uudelleen mielihyvänsä valtaan. Mutta Wharton tiesi, että Marcellaa huomattiin; Whartonin korva tapasi ne kuiskaukset, jotka häntä seurasivat. Hänen turhamaisuutensa, joka tänä iltana jo oli saanut niin paljon tyydykettä, otti osan Marcellalle osoitetusta huomaavaisuudesta omaksi kunniakseen, ja tämä julkinen tunnustus nuoren tytön kauneudelle kohotti hänet yhä enemmän hänen seuraajansa silmissä.
"Kah, tuossahan rouva Lane onkin!" sanoi hän lähestyen mustapukuista, lyhyenläntää naista, jota ympäröi ryhmä herroja.
Marcella ja Edith esitettiin. Sitten Edith tapasi erään tuttavan, nuoren lontoolaisen parlamentinjäsenen, jonka piti syödä päivällistä heidän kanssaan, ja hän poistui tämän kanssa terassille kävelemään päivällistä odoteltaessa.
"Minä lähden näyttämään neiti Boycelle terassin toista päätä", sanoi Wharton Lanelle. "Emme vielä kotvaan saa mitään syötävää. Mikä tungos! Eipä Alresforditkaan vielä näy tulleen."
Lane kohotti hartioitaan tähystäessään ympärilleen.
"Raeburn on myös pyytänyt joitakin vieraita, ja paitsi meitä kuuluu vielä olevan kolme, neljä muuta päivällisseuraa. Taitaa tulla ruokaa yhtä niukasti kuin passausta!"
Wharton vilkaisi Marcellaan tutkivasti, mutta tämä puheli rouva Lanen kanssa eikä ollut mitään kuullut.
"Käymmekö yhdessä katsomaan terassia toiselta puolelta", sanoi Wharton hänelle. "Päivällisestä ei ole mitään toivoa vielä kahteenkymmeneen minuuttiin."