He läksivät yhdessä liikkeelle. Mutta paljon he eivät päässeet etenemään, sillä illan sankaria puhuteltiin ja onniteltiin yhtenään, ja hänen seuralaiseensa vilkaistiin uteliaasti.
Viimein he pääsivät pakoon ahdinkoa, joka oli pahin terassin pääsisäänkäytävällä, ja tulivat läntiselle sivulle, joka oli suhteellisesti tyhjä, siellä kun käyskenteli vain muutamia yksinäisiä pareja ja ryhmiä.
"Saanko tavata herra Bennettiä?" kysäisi Marcella innokkaasti, kun he pysähtyivät sillan rintamaan ja silmäilivät harmahtavan ruskeaan veteen. "Minua niin haluttaisi puhutella häntä."
"Pyysin häntä päivällisille meidän kanssamme, mutta hän ei tullut. Hän on mennyt johonkin hartausseuraan — niin ainakin luulen. Westminsterissä puhuu tänä iltana kuuluisa amerikkalainen saarnaaja — ja olen varma siitä, että Bennett on mennyt sinne ja aikoo ravita itseään Moodylla ja Sankeylla. Merkillistä joukkoa me ihmisparat olemme! — Vai niin, hänen puheensa oli teille mieleen?"
"Kuinka kylmästi te kysytte!" naurahti Marcella. "Oliko se teille mieleen?"
Wharton oli tuokion ääneti ja tähysteli myhäillen vettä. Sitten hän kääntyi Marcellaan.
"Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olen mielestänne hänelle?"
"Niin suuressa kuin vaan jaksatte suorittaa", vastasi Marcella painokkaasti. "Epäitsekkäämpää ja jalomielisempää puhetta en ole koskaan kuullut."
"Vai niin, te olette siis aivan hurmaantunut?"
Nuori tyttö lennätti häneen omituisen, puolittain vakavan, puolittain uhmaavan katseen.