Se oli vain kuin hengähdys ilmaan! Marcella horjahti — mutta oli kuin kolea tuulahdus olisi sattunut häneen. Lumous oli voitettu.
"Ei huomenna", toisti hän lujalla äänellä, vaikka pelkäsi puhkeavansa kyyneliin, "eikä ennenkuin minulla on kaikki selvillä — ennenkuin voin — —" Hän veti henkeään. "Nyt minun täytyy mennä lady Winterbournea etsimään."
XIV LUKU.
Omaan huoneeseensa palattuaan Wharton istui parisen tuntia avoimen akkunan ääressä kuohuvain ajatusten pyörteissä. Aamurusko punasi taivaan ja aurinko heloitti jo suuren kaupungin tyhjien katujen yläpuolella, kun hän viimeinkin heittäytyi vuoteeseen ruumiillisesti ja sielullisesti niin perin uupuneena, että hän paikalla vaipui rauhattomaan uneen.
Noina yön joutuisina hetkinä hänen mietelmänsä pysähtyivät milloin Marcellaan, milloin herra Pearsonin ja heidän keskinäisen keskustelunsa käänteisiin ja lauselmiin. Tämän odottamattoman keskustelun aiheuttama valtava mielenliikutus, joka Raeburnin läsnäolosta vielä yltyi, se se hänet olikin syössyt hänen tahtomattaan tähän rakkaudentunnustukseen, joka nyt oli peruuttamaton.
Mutta kohta kun hän pääsi huoneeseensa, hän rautaisella tahdonvoimalla pyyhkäisi muistostaan Marcellan ja äskeisen kohtauksensa hänen kanssaan. Vieläkin hänen valtimonsa iski rajusti. Entä sitten! Nyt tässä kysyttiin älyä. Ja hän pani sen toimimaan kylmäverisesti ja terävästi punniten.
Herra Pearson? No niin! — Herra Pearson oli tehnyt lahjomisyrityksen; sitä ei käynyt kieltäminen. Hänen selvä järkensä ei hetkeäkään yrittänyt asiata peitellä. Eikä hän niinikään huolinut omaa käytöstänsä kaunistella. Vanhurskasten uneen ei hänellä nyt enää ollut oleva oikeutta.
Hän kertasi muistissaan tapahtuneet. Lady Mastertonin kutsuihin hän oli mennyt miehenä, joka tietää olevansa häviön partaalla, ja joka ranskalaisen pahantekijän tavoin on päättänyt tyystin vaatia sikarinsa ja paloviinansa, ennenkuin pyövelin kirves heilahtaa. Hänen asemansa oli kauttaaltaan toivoton, kaikki apukeinot olivat juurta jaksain tyhjennetyt. Hänen oli tehtävä vararikko parisen viikon kuluttua, ja elokuun loppuvaiheilla on hän mennyt mies niin valtiollisessa kuin yhteiskunnallisessa elämässä.
Ei voinut olla puhettakaan siitä, että hän täydellä todella kosisi Marcella Boycea. Yhtäkaikki oli hän lähtenyt lady Mastertonin kutsuihin Marcellaa tavatakseen, ja kun he kohtasivat toisiansa, ilmaisi hän käytöstavallaan sitä samaa tuttavallista omistusoikeutta häneen, mikä näiden kuuden viikon aikana oli tyttöä sekä kiehtonut että suututtanut.
Sitten oli herra Pearson tullut keskeyttämään. Ummistaessaan silmänsä Wharton saattoi vieläkin nähdä tuon mahtavan miehen seisovan akkunan nojassa samalla paikalla, missä neljännestuntia myöhemmin Marcella istui kukkien välissä — näki miehen sorean vartalon, pitkät, vaaleat viikset ja silmälaseilla leikittelevän käden.