"Koko tapaus oli niin perin outo — tuskinpa pystyn sitä kuvaamaan", alkoi hän pidellen hattua käsissään ja tuijottaen tuleen. "Alku oli hyvinkin suotuisa. Sali oli täynnänsä kuulijoita. Bennett johti puhetta, ja Edward tuntui olevan aika virkeä. Edellisenä päivänä hän oli ollut kurjan näköinen, mutta hän väitti, että hän oli nukkunut hyvin ja että hänen sisarensa ja minä hemmottelimme häntä. No niin, hän oli parahiksi päässyt alkuun, kun minä jo älysin, että kuulijakunta oli hyvin vihamielinen. Ja hän siitä tuli ilmeisesti heti selville, ja puheen aikana se selveni hänelle yhä enemmän. Monesti hänet keskeytettiin, hyvä-huutoja ei kuulunut paljon yhtään — eikä aikaakaan kun jo huomasin hänen masentuneen — istuin jotenkin lähellä — ja kuulijain käyneen tunteettomiksi hänen äänelleen. Oli ilmeistä, ettei heitä ollut kokoukseen houkutellut Hallinin esitelmä, vaan väittely, jonka piti sitä seurata. Hänen oli lupa puhua tuntinsa loppuun — mutta ei minuuttiakaan kauemmin. Pidin silmällä vierustovereitani ja näin heidän lakkaamatta katselevan kelloa — intomielin odotellen vuoroaan. Puhui hän mitä puhui, ei mikään tuntunut heihin pystyvän. Hän oli heille vain kuin keila, joka oli kaadettava kumoon. En ole eläessäni nähnyt toista sellaista kokousta — se oli kuin noiduttu — niin se oli fanaattisen vakaumuksen läpitunkema."
Hän vaikeni ja tuijotti surullisena maahan. Marcella liikahti, ja Aldous havahtui paikalla muistoistaan.
"Puuttui vain parisen minuuttia esitelmän loppuun — huokasin helpotuksesta! — kun äkkiä kuulen hänen äänensä kummasti muuttuvan. En vieläkään ole perillä siitä mitä tapahtui — mutta luullakseni hän sillä hetkellä ei nähnyt eikä muistanut missä oli — jännitys — rasitus — tieto että hänen puheensa oli ollut tehoton — olivat olleet ylivoimaiset. Hän alkoi puhua jonkinlaista tunnustusta — unelmoi yleisölle — itsestään, elämästään, ajatuksistaan, rukouksistaan, toiveistaan — enimmäkseen uskonnollisista toiveistaan — työväestöstä, Englannista —. En ole koskaan ennen kuullut hänen mitään sentapaista puhuvan — tiedättehän kuinka itseensäsulkeutunut hän oli. Se oli niin tuttavallista — niin tuskallista — oh! niin järisyttävää!" Aldousia puistatti tahtomattakin. "Ja lisäksi tämän ihmisjoukon, tämän vihamielisen, intoisan joukon edessä, joka vain ikävöiden odotti hänen viimeistä sanaansa — saadakseen itse suunvuoroa. Vieressäni istuvat miehet jo iskivät silmää toisilleen ja tirskuivat. Kummasteltiin, miksi hän lasketteli 'tuollaista lemmon lorua' joksi kuulin vierustoverini sitä nimittävän. Minä repäsin muistikirjastani paperiliuskan ja kirjoitin Bennettille pari sanaa, pyytäen häntä tavalla tai toisella saattamaan Edward vaikenemaan. Mutta Bennett näytti joutuneen aivan ymmälle, sillä hän katseli vain minua silmät seljällään ja ravisti päätänsä. Samassa oli hänen puhevuoronsa lopussa ja salissa ruvettiin viheltämään."
Marcellalta pääsi kauhun huudahdus. Aldous kääntyi häneen päin.
"Elämässäni en ole elänyt toista niin traagillista hetkeä", jatkoi hän salaamatta liikutustansa. "Mahdotonta oli keksiä hituistakaan ymmärtämystä tai myötätuntoa tuossa kirkuvassa, kiihtyneessä, hohottavassa ihmisjoukossa, jonka keskellä hän kalpeana kuin kuolema ja oudolla, kaikuvalla äänellä yhä antoi käsittämättömän sanatulvansa virrata. Viimein näin Bennettin nousevan pystyyn juuri kun olin itse aikeessa rientää hänen luokseen. Mutta tulimme kumpikin liian myöhään. Hän kaatui permannolle jalkaimme juureen!"
Marcella nyyhki ääneensä. "Kuinka hirveätä!" huudahti hän. "Marttyyrin kohtalo on hänen palkkansa!"
"Niin on", vastasi Aldous matalalla äänellä — "marttyyri hän juuri on. Vuosikausia hän on hallinnut näitä suuria kokouksia, ja nyt, kun hän kieltäytyy tyydyttämästä heidän intohimojansa, oikkujansa — nyt ei ystävällisyydestä jälkiäkään — ei sääliä — ei muuta mitään kuin sokeata, kiukkuisaa raivoa! Mutta kaiketi he otaksuivat hänet petturiksi. Oh! oli se sydäntä vihlovaa!"
Hetkeen ei kumpikaan puhunut. Sitten Aldous jatkoi:
"Kuljetimme hänet viereiseen huoneeseen. Onneksi oli salissa saapuvilla muuan lääkäri. Se oli tietenkin kova sydänkohtaus. Meidän onnistui viimein saada hänet kotiin, ja Susie Hallin ja minä valvoimme hänen luonaan. Kaiken yötä hän houraili, mutta eilen hän hieman toipui ja illemmalla hän pyysi meitä viemään hänet pois Lontoosta. Niinpä hankimme kaksi lääkäriä ja sairasvaunut, ja tänään tultiin kolmen tienoissa Maxwell Courtiin. Tätini oli laittanut kaikki kuntoon — hänen sisarensa seurasi mukana — ja sairaanhoitajatar. Clarke oli linnassa meitä vastaanottamassa. Hän arvelee, että Edward voi mahdollisesti elää pari viikkoa — mahdollisesti vain pari päivää. Isku vei riutuneista voimista viimeisetkin."
Marcella oli kääntynyt hänestä pois ja surunsa valtaamana peittänyt itkettyneet kasvonsa nenäliinalla. Sitten hän äkkiä jollain salaperäisellä tavalla tuli selville siitä, ettei Aldous enää ajatellut Hallinia, vaan häntä.