"Hän ikävöi hartaasti saada tavata teitä", sanoi Aldous kumartuen hänen puoleensa; "mutta onhan teillä itsellännekin heikko sairas kotona. Suokaa anteeksi, etten ole ennen tiedustellut herra Boycen vointia. Toivoakseni hän on jo virkeämpi."
Marcella oikaisihe tuolillaan näennäisesti jo taas hillittynä ja arvokkaana. Hänestä tuntui kuin olisi Aldousin ääneen viimeisten sanojen ohessa pujahtanut kylmä vivahdus.
"Kiitos kysymästä — kyllä hän nyt on parempi — ainakin tällä hetkellä. Äitini ei salli minun paljon hoitaa häntä. Meillä on myös sairaanhoitajatar. Milloin minun pitää tulla?"
Aldous nousi.
"Voisitteko tulla huomenna iltapuolella? Aamupuolella tutkitaan hänet vielä kerran, ja lääkärien poistuttua on hänen levättävä. Kuuden tienoissa kenties? — niin hän itse arveli. Hän on hyvin heikko, mutta täydessä tajussa ja hengenvoimissa. Tätini pyysi minua sanomaan, että häntä ilahuttaisi — —"
Hän vaikeni ja molemmat kävivät samassa hyvin hämilleen. Marcella ikävöi puhua hänen kanssaan lordi Maxwellista, mutta hänellä ei ollut uskallusta.
Aldousin lähdettyä Marcella jäi vielä seisomaan takkatulen ääreen mieli katkerain, surullisten ajatusten repelemänä. Näinkö haikean tuskaisella asialla heidän siis piti toisiansa kohdata tässä huoneessa, missä Aldous oli hänelle puhunut viimeiset rakkauden sanansa. Mutta sitten hän tarmokkaasti riistäytyi irti näistä muisteluista ja siirsi ajatuksensa kuolevaan ystäväänsä.
II LUKU.
Rouva Boyce osoitti suurempaa myötätuntoa Marcellan uutisen kuullessaan, kuin hänen tyttärensä oli uskaltanut toivoa eikä lausunut mitään huomautusta Aldousin käynnin johdosta — hienotunteisuus, josta Marcella oli hänelle kiitollinen.
Kun he illallisen syötyään olivat menossa ruokasalista yläkertaan herra Boycen luo, pysäytti Marcella äitinsä silmänräpäykseksi.