"Äiti, etköhän olisi isälle kertomatta, että lordi Maxwell kävi täällä tänä iltana? Ja selitäthän hänelle, minkä vuoksi huomenna menen sinne?"
Rouva Boycen kalvakat posket sävähtivät punaisiksi. Marcella näki, että hän oivalsi.
"Sinun sijastasi en sallisi isän toistamiseen puuttua noihin asioihin", virkkoi hän ylpeän maltittomasti.
"Kunhan voisin sen estää", huudahti Marcella. "Äiti, kerro hänelle Hallinista — ja kuinka hyvä hän on ollut minua kohtaan!"
Ääni katkesi, ja ylimmällä portaalla hän kiireesti erkani äidistänsä saadakseen yksinäisyydessä etsiä lohtua kivistävälle tuskalleen.
Yö kului Maxwell Courtissa rauhallisesti. Hallin houraili aika ajoin, joskaan ei niin usein kuin edellisenä yönä, ja aikaisin aamulla hänen huoneessaan valvonut nuori lääkäri vastaanotti Aldousin sillä tiedolla, että hän oli rauhallisempi ja hiukan virkeämpi. Mutta sydänvamma oli entisellään ja saattoi vaikka millä hetkellä puhaltaa tuon heikosti liekehtivän elämän sammuksiin.
Vuoteessa häntä ei kumminkaan saatu pysymään, häntä kun vaivasi kova hengenahdistus ja rauhattomuus, ja niinpä hän keskipäivällä kuletettiin Aldousin arkihuoneen akkunan luo, josta hänellä oli ihastuttava näköala yli aavain metsäkukkulain ja ketojen.
Sateista syyskuuta seurasivat nyt lokakuun päivät poutaisina ja heloittavina. Chilternin laajat metsät, pyökkipuille ominaisessa kullankellertävässä väriloistossaan, kaartuivat aaltomaisina kukkuloina tasangon rajalle. Puistossa, akkunan alapuolella, oli syksy värittänyt silkosen nurmen yllä huojuvat kirsikkapuuryhmät ja hentolehtisen vaahteran purppuranpunalla ja kuulakalla kellalla; saksanhirvet hyppelivät ruohikolla ja pyökkien oksilla kisailivat oravat terhoja nakerrellen.
Siitä lähtien kun Aldous ja Susie raukka olivat vieneet hänet kotiin maanjakokysymystä koskevalta luennolta, ei Hallin ollut puhunut montakaan tajullista sanaa ja nekin harvat olivat olleet syvän ja haikean surumielisyyden läpitunkemat. Mutta kun Aldous tänään sairaanhoitajattaren kutsusta tuli huoneeseen, missä Hallin istui tyynyjen välissä akkunan luona aukeaa näköalaa ihaillen, äkkäsi Aldous paikalla silmäänpistävän muutoksen Hallinin kasvoilla. Kuolema kyllä jo pilkisti esiin, hänen sinisistä silmistään niin erehtymättömän selvästi, että Aldousin oli sisäänastuessaan koottava kaikki tahdonvoimansa ja jäntevyytensä voidakseen säilyttää mielenmalttinsa. Mutta lähestyvän vapahduksen tietoisuus ja siitä johtuva luopuminen kaikesta niin ruumiillisesta kuin sielullisesta kamppailusta — kamppailusta, jota hän oli käynyt halki elämänsä — näytti palauttaneen Halliniin osan tuosta entisestä tasaisesta hilpeydestä ja sielunrauhasta, joka oli tehnyt hänet ylioppilastovereittensa johtajaksi Oxfordissa ja Aldousin eroamattomaksi ystäväksi.
Aldousin nähdessään Hallin myhäili kohottaen voimattoman kätensä kohti puistoa ja syksyisiä metsiä.