"Ystävällisempää jäähyväistervehdystä ei luonto olisi voinut antaa minulle", puheli hän kuiskaavalla äänellä.
Aldous kävi istumaan hänen viereensä ja painoi hänen kättänsä. Vaiti oli kumpikin, mutta viimein Hallin virkkoi:
"Aldous, onhan tämä huone aina oleva sinun työhuoneesi?"
"Aina."
"Olen hyvilläni siitä. Täällä olen niin kauan nähnyt sinut. Mitä kaikkea olemmekaan täällä keskustelleet ja kiistelleet nuoruutemme kiihko-aikoina. Minä ainakin olin kiihkeä ja sinä olit pitkämielinen minua kohtaan. Maalain uudistaminen — kirkkolain uudistaminen — palkkauslain uudistaminen — kaikki me pohdimme täällä tässä huoneessa. Muistatko erästä iltaa, kun minä juttelin sinulle kirkkosuunnitelmistani ja valvoimme niin kauan, että lopulta oli liian myöhäistä mennä levolle. Kuinka haltioissani minä silloin olin siitä! Kirkko ja kansa sulautuisivat yhteen, hallitsisivat toisiaan — kasvaisivat ja menestyisivät yhdessä. Sinua ei haluttanut liittyä meihin — meidän pieneen, poloiseen yhdistykseemme!"
Aldousin huulet vavahtivat.
"Puhukaamme mieluummin asioista, joissa olin yhtä mieltä kanssasi", sanoi hän.
Hallinin katse päilyi hänessä selittämättömän hellänä.
"Onko ollut jotain muutakin, jossa et ole minua avustanut? Muistaakseni ei. Minä olen raastanut sinut mukaani melkein kaikkiin puuhiini. Etkä sinä ollut milläsikään vaikka ei luonnistunutkaan. Ja luonnistuihan minulta usein — nyt viimeksi vain ei. Mutta niinpä tämä tappio olikin täydellinen ja lopullinen."
Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä sama valoisa ilme. Levollisesti hymyillen hän silmäili akkunasta ulos.