"Luuletko todellakin, että kukaan, joka nykyhetkeä kauemmas tähystää, sanoisi tätä tappioksi?" sai Aldous vaivoin sanotuksi. Hallin pudisti lempeästi päätänsä ja istui hetken äänettä, raskaasti henkeään vetäen.
"Kärsimykseni on ansaittua", sanoi hän äkkiä. "Viime viikolla ajattelin ja pelkäsin paljon enemmän omia tunteitani tappion sattuessa kuin itse tappiota. Mutta eilisestä alkaen — eilisillasta olen tuosta kaikesta vapautunut. Nyt oivallan, että voimani ovat murtuneet — etten enää kykenisi taistelua jatkamaan — en siinäkään tapauksessa, että jäisin eloon. Minä olen joutunut rivistä jälkeen. Minut hylkäsivät ne, joita rakastin ja joita pyysin palvella. Niihin taas en halua ryhtyä, jotka minua kutsuvat. Niinpä minä vaivun — alas syvyyteen ja juhlasaatto liikkuu eteenpäin ilman minua. Mutta kumma sentään — että kärsimykseni nyt ovat lopussa. Ja tulevaisuuteen nähden — muistatko Jowettin johdatusta Phædoniin — —"
Hän osoitti raukeasti vieressään olevaan avattuun kirjaan. Aldous otti sen ja luki:
"Kun ihmisen viimeinen hetki on tullut, alistuu enin osa luonnon järjestyksen ja Jumalan tahdon alle. He eivät ajattele Danten 'Helvettiä' tai 'Paratiisia' tai 'Kristityn vaellusta'. Taivas ja helvetti eivät ole heille konkreettisia tosiasioita, vaan sanoja tai käsitteitä — suuren, tuntemattoman salaperäisyyden ulkonaisia vertauskuvia."
"Niin käy minunkin", sanoi Hallin hymyillen, kun Aldous hänen viittauksestaan laski kirjan pois, "vaikka ei juuri niin. Järjelleni on tämä salaisuus käsittämätön ja tuntematon — mutta sydämelleni se tuntuu paljastuneen — sydämelläni näen." Hetken kuluttua Aldous säpsähti kuullessaan hänen selvällä ja lujalla äänellä sanovan:
"Muistatko, että tänään on lokakuun 5 päivä?"
Aldous siirsi tuolinsa aivan kohdalle, ettei hänen tarvitsisi korottaa ääntänsä.
"Muistan, Ned."
"Juuri tänään on siitä kaksi vuotta aikaa? Sallinethan minun puhua hänestä?"
"Sinä saat puhua mitä mielesi tekee."