"Panitko merkille, mitä kirjoitin sinulle Genovaan viime kirjeessäni? Mutta panit tietenkin. Ilahuttiko sinua uutiseni?"
"Kyllä, se ilahutti minua", sanoi Aldous lyhyen vaitiolon jälkeen, "se ilahutti minua suuresti. Hän on minun luullakseni välttänyt suuren vaaran."
Hallin tähysteli kiinteästi hänen kasvojansa.
"Hän on vapaa, Aldous — ja hän on ylevä ja jaloluontoinen nainen — elämä on häntä kasvattanut, samoin kuolema — näiden viimeisten kahden vuoden kuluessa. Ja — sinä rakastat häntä yhä. Etkö arvele olevan syytä vielä kerran yrittää?"
Aldous näki hikipisarain helmeilevän kuihtuneella otsalla ja olisi halulla antanut vaikka oman onnensa, jos olisi kyennyt antamaan hänelle tyydyttävän ja viihdyttävän vastauksen, mutta hän ei mistään hinnasta maailmassa olisi tällä hetkellä voinut olla uskoton omille tunteilleen tai pettää ystäväänsä.
"En luule", vastasi hän pitkään, — "että tekisin oikein, jos yrittäisin. Ensinnäkin ei minulla ole syytä — ei pienintäkään syytä — otaksua että hänen tunteensa minua kohtaan olisivat nyt muuttuneet näiden kahden vuoden kuluessa. Hän on ylimalkaan ollut herttainen ja ystävällinen minulle milloin vain Lontoossa satuimme yhteen. Puhuipa hän kerran viime vuoden tapahtumistakin ja lausui katuvansa käytöstänsä — ja mikäli minä ymmärsin tarkoitti hän sillä niitä suruja ja kärsimyksiä, jotka olivat johtuneet siitä, ettei hän tuntenut omaa sydäntään. Hän toivoi että olisimme ystäviä. Ja", hän käänsi päänsä syrjään — "aikaa voittaen kai minä voinenkin olla hänen ystävänä… Mutta näetkös — tuo kaikki ei silti oikeuta minua häntä lähentelemään. Nyt minä tajuan, että viime vuonna tein onnettoman erehdyksen siinä, että tyydyin — ja niin halukkaasti, jopa kiitollisenakin, siihen vähään, mitä hän minulle antoi. Siinä minun syyllisyyteni, minun sokeuteni ja — häntä kohtaan se oli vääryys — ja oman asemani se teki toivottomaksi. Sillä hänen luonteensa on niin muovaeltu", hänen silmänsä etsivät ystävän katsetta ja ääni lujeni voimakkaaksi ja pontevaksi — "että se antaa kaikki tai ei mitään, ainakin rakkaudessa — eikä hän koskaan tule onnelliseksi, eikä saata tuottaa onnea, ellei hän sitä voi tehdä. Sen opetti minulle viime vuosi. Siinäkin tapauksessa että hän — hyvyydestä tai kärsimystäni säälien — olisi taipuvainen uudistamaan vanhaa sidettämme — olisin minä hänen ja itseni pahin vihamies, jos lähestyisin askeltakaan sitä kohti. Senlaatuinen avioliitto olisi minulle nöyryyttävä, eikä se hänellekään olisi miksikään onneksi. Mies, joka ei pysty häneltä mitään vaatimaan", ääni raukesi liikutuksesta, "ei ole hänen silmissään paljon arvoinen. Vaadittakoon häneltä parasta mitä hänessä on — koko hänen minuutensa. Sen jos hän antaa, voi mies tietää, mitä hänen lempensä merkitsee."
Hallin oli kuunnellut häntä hartaan tarkkaavasti. Tuska ja hämmennys kuvastui hänen kasvoillaan Aldousin viimeisten sanojen aikana. Hänen mielensä oli täynnä himmeitä ja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, jotka tuntuivat olevan ristiriidassa Aldousin esiintuomain väitteiden kanssa. Mutta ne eivät olleet sanamuotoon puettavaksi kyllin selvät. Eikä hän herkästi tuntevana ja ritarillisena, kuten ainakin, tässä heikkoudentilassaankaan unohtanut, mikä traagillinen merkitys aina liittyy kuolevan sanoihin, ja hän päätti vaieta ettei tekisi enemmän vahinkoa kuin hyvää.
Sitten hän levähti hiukan. Hänelle tuotiin ruokaa, ja Aldous istui hänen vieressään ja oli lukevinaan, että Hallin malttaisi levätä. Hänen sisarensa pistäysi hänen luonaan, samoin lääkäri, mutta kun he taas jäivät huoneeseen kahden, tapaili Hallin ystävänsä käsivartta ja kosketti sitä heikosti.
"Mikä on, Ned?"
"Vielä yksi asia, ennenkuin jätämme tämän seikan. Siinäkö siis kaikki, mikä nyt on välillänne? Kesällä puhuit kerran olevasi suuttunut, paljon suuttuneempi kuin olisit voinut odottaa. Olin minäkin tietysti suuttunut. Mutta äsken juuri sanoit, että kaikki on yksin sinun syysi. Onko mielesi nyt muuttunut?"