Aldous epäröi. Hänestä oli tavattoman kiusallista puhua menneisyydestä, ja hänen mieltänsä karvasteli, että sen piti Halliniakin surettaa ja huolettaa erohetkellä.
"Muuttunut ei ole mikään, Ned, mutta aika saa aina jonkinverran muutosta aikaan. Nyt en enää" — hän yritti hymyillä — "tahdo siirtää kärsimyksiäni toisten niskoille. Mutta toisin hetkin kummastelen kenties nyt vieläkin enemmän, että hän eräässä suhteessa menetteli kuten menetteli."
Äänessä samoin kuin kasvoissa kuvastui hänen sisäistä olentoansa järisyttävä mahtava mielenliikutus.
Hallin huokaisi.
"Usein olen miettinyt", sanoi hän, "että hän oli harvinaisen kypsymätön — paljon kypsymättömämpi kuin useat hänen ikäisensä — tunteisiin nähden. Järki hänellä vain oli toiminnassa."
Aldous nyökkäsi vahvistaen, mutta ei virkkanut mitään.
"Mutta nyt on toisin", kuiskasi sairas innokkaasti. "Aivan toisin. Kasvi kasvaa ja varttuu korkeaksi ja reheväksi runsaalle elämälle."
Aldous sulki riutuneen käden rakkaasti omaansa. Tämä Hallinin viimeinen kamppailu toisen murheen tähden oli selittämättömän liikuttavaa. Aldousin sydäntä pisteli nähdä sitä, ja hän ikävöi vapahtaa ystävänsä tästä kuormasta niinä harvoina, kalliina hetkinä, jotka hänelle oli elon aikaa suotu. Viimein hänen onnistui, oman luulonsa mukaan, riistää irti hänen ajatuksensa siitä. He vaihtoivat puheenainetta. Hallin ei enää puhunut paljoa mitään. Hän oli kovin rauhaton ja raukea, vaikka vasituisia tuskia ei sanottavasti ollut. Aika ajoin Aldous luki hänelle kohtia Jesaiaasta ja Platosta, ja sairaan kimaltelevat, unettomat silmät seurasivat tarkkaavina joka sanaa.
Kello oli juuri lyönyt kuusi, kun hän käännähti akkunaa kohti.
"Nyt kuulin hänen askeleensa terassilla!" sanoi hän ilon välke silmissään. "Tahdotko lähteä noutamaan tänne hänet?"