Hallinin vieressä istuva sairaanhoitajatar nousi ylös Marcellan astuessa huoneeseen ja viittasi häntä istumaan matalalle tuolille toiselle puolelle leposohvaa. Susie Hallinkin nousi istualtaan ja suuteli tulijaa kiireisesti, sanaakaan sanomatta, ettei puhkeaisi nyyhkytyksiin. Sitten hän sairaanhoitajattaren kanssa katosi syrjäovesta. Syyshämärä tulvi sisään peittämättömistä akkunoista, mutta huoneessa oli sytytetty pari kynttilä, ja niiden valossa Marcella saattoi vain epäselvästi nähdä kuolevan. Sittenkin kävi hänelle selväksi, kun hän istahti Hallinin viereen, ettei hänellä ollut enää monta päivää elettävänä.
Yhtäkaikki, kun Marcella kumartui hänen ylitseen, näki hän kujeellisen tuikkeen Hallinin sammuvissa silmissä.
"Ettehän ole minulle äkäinen?" puhui hän muuttuneella äänellään — "te varoititte minua — te ja Susie — mutta — minä pidin oman pääni. Parasta olikin niin!"
Marcella painoi huulensa hänen käteensä ja sai vastaukseksi heikon likistyksen Hallinin kylmistä sormista.
"Jospa minä olisin saanut olla siellä!" sanoi Marcella.
"Ei — olen kiitollinen ettette ollut. Enkä tahdo enää muistella sitä tai muita ikävyyksiä. Aldous on hyvin katkera — mutta kaiketi hänkin aikaa voittaen — tyytyy — ja oppii heitä oikeudenmukaisemmin arvostelemaan. Eivät he pahaa tarkoittaneet. He olivat yhtä lujasti kiinni omassa käsityksessään kuin minäkin. Kun minä ensin havahduin tajuttomuudestani — oli kaikki pelkkää epätoivoa. Minä tunsin kauhistusta itseäni kohtaan ja elämää kohtaan. Nyt se on kaikki hävinnyt — en tiedä miten. Oma tahtoni ei ole tässä mitään saanut aikaan — näkymätön käsi siirsi pois painon. Tuntuu kuin liukuisin — ilman tuskia."
Hän ummisti silmänsä ja voimakkaalla tahdonponnistelulla kokosi hän uusia voimia — muistutellen himmenevässä mielessään, mitä hänellä vielä oli sanottavaa. Estääksensä häntä puhumasta Marcella sillä välin jutteli hänelle puoliääneen, kertoen hänelle isästään, äitinsä väsymättömästä hoidosta — itsestään — jos jotain. Miten outoa, luonnotonta, että hän, Marcella, istuu tässä puhelemassa tällaista joutavaa hänelle — kirkastetulle, tomumajastaan erkanevalle sielulle, jolle suuren salaisuuden portit jo olivat raoitetut.
Hallin lepäsi yhä vaitonaisena; Marcella ei voinut kokonaan estää oman tunne-elämänsä liikehtimistä. Hänen katseensa harhaili ympäri huonetta — Aldousin tuttua huonetta. Tuossa kirjoituspöydällä kirjeiden ja kirjojen kohdalla oli Hallinin valokuva, siinä vieressä hänen oma kuvansakin oli ennen seisonut; nyt oli paikka tyhjä.
Kaikki oli muuten entisellään — kukat, kirjat, sanomalehdet ja sadat luonnetta ja personallisuutta kuvaavat pikkuseikat, jotka eron tultua käyvät murheelliselle ja kaipaavalle sydämelle niin tuskaisen paljonpuhuviksi. Päivämäärä — kihlauspäivä eli vereksenä muistona hänen mielessään.
Sitten hänen ajatuksensa kivistävillä tunnonvaivoilla palasivat nykyisyyteen ja Halliniin. Samassa hän näki, että tämä oli avannut silmänsä ja tähysteli häntä tuskaisella, odottavalla katseella. Sairas teki liikkeen ikäänkuin vetääkseen hänet luokseen, ja Marcella kumartui hänen ylitseen.