"Minusta tuntuu", sanoi Hallin, "kuin hupenisivat voimani nopeasti. Sallikaa minun tehdä teille kysymys — rakkauteni tähden teihin — ja häneen. Viime aikoina — olen ollut huomaavinani — että tunteenne ovat muuttuneet. Voitteko — tahdotteko — uskoa minulle — vai pyydänkö kohtuutonta?" — nyt oli äänessä melkein entinen, eloisa voima — "Onko sydämenne — vielä entisellään — vai voisitteko ehkä — hyvittää menneet? — —"
Hän piteli Marcellan kättä ja kouristi sitä odottamattoman lujasti. Marcella katsahti säikähtyneenä ylös, ja hänen huulensa vapisivat kuin lapsen. Sitten hänen päänsä painui tuolinselkämystä vastaan, hän näytti ikäänkuin tulevan sanattomaksi.
Hallin liikahti levottomasti ja huoahti.
"Minun ei olisi pitänyt", puheli hän itsekseen; "minun ei olisi pitänyt — se oli väärin tehty. Kuolevat ovat tyranneja."
Alkoipa hän vielä anteeksipyyntöäkin sammaltaa. Mutta silloin Marcella ravisti päätänsä.
"Älkää!" sanoi hän taistellen sisäisesti, "älkää sanoko niin! Teille — minä halusta avaan sydämeni — —"
Kirkastuksen hymy lehahti Hallinin kasvoille.
"Siis!" — sanoi hän — "tunnustakaa!"
* * * * *
Pari minuuttia myöhemmin he istuivat vielä vieretysten. Marcella puuhasi jo lähtöä, mutta Hallin ei päästänyt häntä. Hänen kasvoillaan säteili mystillinen ilo — elävä usko, jonka täytyi etsiä ilmaisua.