"Kuinka käsittämätöntä, että teidän — ja minun — ja hänen piti näin läheisesti liittyä yhteen tässä eriskummaisessa elämässä. Nyt en kaipaa mitään — toivon kaikkea. Vielä yksi todistus — viimeinen kuulkaa! Me katoamme yksitellen — pimeään — mutta itsekukin saa jättää tovereilleen — merkin — ennen lähtöä. Te olette ollut kovassa sielun- ja mielenhädässä — olen sen nähnyt. Uskokaa minua, on olemassa vain yksi osviitta — yksi ainoa — hyvyys — alistuva tahto. Siihen sisältyy kaikki — kaikki usko — kaikki uskonto — kaikki toivo rikkaille ja köyhille. — Vähät siitä, saavutammeko tietoisesti kamppaillen sen tahdon — jolle meidän on uhrattava oma tahtomme. Aldous ja minä olemme usein olleet tässä eri mieltä — sanoissa vain — sydämestä ei koskaan! Minä osasin käyttää sanoja, vertauskuvia, joita hän ei voi — ja ne ovat antaneet minulle rauhan."

Hän oli taas hyvän aikaa puhumatta — mutta heikolla kädenkouristuksella hän yhä esti Marcellaa lähtemästä — ennenkuin saisi kaikki sanotuksi. Päivä oli jo mennyt mailleen; ulkona syttyivät tähdet puiston punertavassa hämärässä.

"Sen tahdon — me saavutamme — velvollisuuksien ja kärsimysten kautta", kuiskaili hän lopulta niin heikolla äänellä, että Marcella vaivoin kuuli mitä hän sanoi, "se on juuri, lähde. Se opastaa meitä elämässä — se — tukee meitä kuolemassa. Mutta heikkoina, horjuvaisina raukkoina me tarvitsemme apua — tarvitsemme ihmiselämää, ihmisääntä — johon nojata, — josta ammentaa juotavaa. Me kristityt — olemme orpoja ilman Kristusta! Ja tässäkin — yhdentekevä mitä hänestä ajattelemme — kunhan vaan häntä ajattelemme. Kaikki elämän salaisuudet ja kaikki tieto — sisältyvät yhteen tuollaiseen elämään — ja meidän isämme ovat valinneet puolestamme — —"

Harras ääni aleni alenemistaan kunnes se sammui — vaikka huulet vielä liikkuivat. Neiti Hallin ja sairaanhoitajatar tulivat sisään. Marcella nousi seisomaan ja loi kuolevaan ystäväänsä viimeisen, kiihkeän liikutetun jäähyväiskatseen. Sitten hän painoi sisaren kättä ja hiipi huoneesta ulos. Hän astui niin kuulumattomasti, ettei hänen askeleittensa kaiku joutunut edes kuuntelevan Aldousin korviin. Ulko-oven raskaan linkun siirsi hän hiljaa syrjään ja tapasi itsensä yksinään tähtitaivaan alla.

* * * * *

Marcellan poistuttua makasi Hallin useita tunteja kuumeisessa huumetilassa. Ei hän nukkunut, mutta ei hänessä liioin huomattu minkäänlaisia tietoisuuden merkkejä. Mutta hänen mielensä olikin itse asiassa täynnä vilkkaita, joskin hajanaisia mielikuvia ja mietelmiä. Mutta hän ei enää pystynyt eroittamaan niitä huoneessa liikkuvien todellisten ihmisten hahmoista ja eleistä. Ne sekaantuivat toisiinsa ja sulautuivat yhteen. Kaiken aikaa hän tuntui kiihkeästi odottavan Aldousia tai etsivän häntä. Ajatukset harhailivat levottomina etsien — vielä oli jotain sanomatta, muuan lopullinen tehtävä suorittamatta. Mutta alati tuntui niinkuin jokin olisi kahlehtinut ja pidättänyt häntä, ja yhä tiheämmäksi tuli huntu hänen ja hänen vieressään valvovan, todellisen Aldousin välillä.

Yön lähetessä ei yritettykään häntä muuttaa istuvasta asennostaan leposohvalla hänen omaan vuoteeseensa. Kuolema oli jo liian lähellä. Hänen sisarensa ja Aldous ja nuori lääkäri, joka oli hänet Lontoosta tänne kulettanut, valvoivat hänen luonaan. Akkunaverhot oli vedetty syrjään, ja kuulakalla syystaivaalla heloitti kuunkiekko yli metsäin, hopeanhohtavain ruohokenttäin ja tasangon.

Hiukan päälle puoliyön Hallin kuvaili havahtuvansa virkeänä ja luja päätös mielessään. Omasta mielestään hän puhutteli Aldousia pyytäen saada olla kahden hänen kanssaan. Mutta Aldous istui hievahtamatta paikallaan, hänen murheinen, ystävätä vartioiva katseensa pysyi muuttumattomana. Silloin Hallinin valtasi äkillinen ahdistus ja hätä. Kolme sanaa — vain kolme sanaa hänen täytyi saada sanotuksi! Hän ponnistelihe uudelleen, mutta liikkumattomana istui yhä Aldous sanattomassa surussaan. Silloin Hallinin hämärtyvään tietoisuuteen välähti ajatus: "Puhekyky on poissa, minä en enää voi puhua."

Se oli kuin terävä pistos, se nostatti nopean kapinantunteen. Mutta siinä samassa tuska ja suuttumus haihtuivat, ja nöyrästi alistuen Hallin luopui viimeisestä toivomuksestaan.

Aldous ei nähnyt muuta kuin että kuoleva avasi kätensä ikäänkuin anoen ystävänsä kättä. Hän pujotti kätensä hapuileviin sormiin, ja Hallinin viimeisen yrityksen kohottaa se huulilleen katkaisi kuolo kesken.