* * * * *
Eikä Marcellan ylevän hetken sokeassa, intohimoisessa luottamuksessa tehty tunnustus niinmuodoin kantanut mitään hedelmiä. Se kätkettiin hautaan Hallinin kera.
III LUKU.
"Kirjeentuoja saapui luullakseni äsken", sanoi rouva Boyce tyttärelleen. "Ja tuossahan Donna Margherita jo meille viittaileekin."
"Salli minun mennä ne noutamaan, äiti."
"Ei kiitos, minun on mentävä sisään."
Ja rouva Boyce nousi istualtaan ja astui hiljakseen ravintolaa kohti pitkin kurjenpolvien ja ruusujen reunustamaa puutarhan pergolaa. Marcella silmäili hänen jälkeensä kunnes solakka, mustapukuinen hahmo katosi ovesta sisään.
He olivat istuneet Cappusiniravintolan mainehikkaassa puutarhassa Amalfissa. Vasemmalla Marcellasta, syvällä terassin alla, kimalteli Salernon lahden vihertävän-sininen pinta; oikealla yleni tammi- ja metsäomenapuu-metsä punertavaa kallioseinää vasten. Lehtevien tammien alta puski maa ilmoille kosteata, uhkuvaa tuoksua. Ilma oli höyryinen ja lämmin. Puutarhan yläpuolelta, näkymättömiltä korkeuksilta helähti jonkun luostarin kello, ja oliivilehdot ja viinitarhat kajahtivat työntekijäin ja lasten lavertelevista äänistä.
Oltiin maaliskuun alussa ja päivät alkoivat huomattavasti pidetä. Herra Boycen kuolemasta oli kulunut hiukan kolmatta viikkoa. Edellisen vuoden marraskuussa rouva Boyce ja Marcella olivat tuoneet hänet meritse Napoliin ja siellä, pienessä Posilipon huvilassa hänen kituva elämänsä kallistui loppuunsa. Raskas oli tämä aika ollut, ja Marcella uskalsi tuskin enää toivoa äitinsä siitä täydelleen toipuvan. Isän hoitaminen — joka tyttären oli vähitellen onnistunut tyvenellä kestävyydellään siirtää osalleen — oli hänelle suonut syvää moraalista tyydytystä: Hän oli sillä lepyttänyt omaatuntoansa, ja isän kuva väikkyi nyt hänen mielessään yksinomaan hellän säälin leppeässä muistossa.
Entä rouva Boyce? Marcellan täytyi mielikarvaudekseen nähdä, etteivät nämä viimeiset surun päivät olleet pystyneet häneen painamaan tuota samaa sovittavaa ja viihdyttävää vaikutelmaa. Puolisoiden väli oli viimeiseen asti ollut rikkonainen ja kurja — huolimatta kiihkeästä rakkaudesta, joka kahlehti heidät toisiinsa. Sairaan riippuvaisuus vaimostaan teki hänet nöyrän alistuvaksi, ja vaimon uhraantuva huolenpito oli ollut ihmeteltävä. Mutta eläessään läheisessä yhteydessä vanhempainsa kanssa ei Marcellalta jäänyt huomaamatta se itsepintainen, mutta sanaton taistelu, joka yhä oli käymässä heidän välillään ja jonka alkujuuret tuntuivat olevan menneisyydessä, vaikkakin sadat pikkutapahtumat nykyajassa pitivät ne yhäti tuoreina. Sielullisen ja ruumiillisen rasituksen painamana oli rouva Boyce kutistunut valkohapsiseksi varjoksi. Richard Boyce oli takertunut kiinni elämään ja pelännyt kuolemaa enemmän kuin on tavallista pitkällistä tautia potevien. Lopulta hän oli hiljaan nukahtanut vaimonsa syliin. Tämä oli sulkenut hänen silmänsä ja suorittanut kaikki viimeiset tehtävät kuivin silmin, eikä Marcella ollut nähnyt hänen kyyneltä vuodattavan ei silloin eikä jälkeenkään. Avaamatta lepäsivät vielä kirjeetkin matkalaukussa, jotka Marcella arveli enimmäkseen olevan hänen omaistensa kirjoittamia. Hän oli hyvin harvasanainen ja rauhaton, eikä Marcella ollut vielä ensinkään selvillä siitä, mitähän suunnitteli tulevaisuuteen nähden.