Hautajaiset pidettiin Napolissa, ja heti sen jälkeen rouva Boyce oli kirjoittanut miehensä asianajajalle pyytäen häneltä testamentin jäljennöstä ja selostusta heidän varallisuussuhteistaan. Sitten hän oli tahdotonna seurannut Marcellaa Amalfiin, ja joskaan hän ei myöntänyt olevansa sairas, oli hän nähtävästi päättänyt tehdä kaikkensa voimistuakseen sen verran, että kykenisi tekemään jonkun ratkaisevan päätöksen, ja vaikka Marcella ei tietänyt minkälainen tämä päätös oli oleva, oli hänellä yhtäkaikki pelokkaita aavistuksia.
Katkeramakuinen kaiho täytti tytön sydämen, kun hän siinä istui Italian lauhan merituulen leyhyessä. Häntä kirvelytti se ajatus, ettei hänen äitinsä rakastanut häntä, ettei hän ollut koskaan rakastanut häntä ja että hän kenties nytkin — niin tuiki uskomattomalta kuin se kuulostikin! — suunnitteli jättää hänet. Hallin oli kuollut — kuka muu nyt enää hänestä välitti? Betty Macdonald kirjoitti usein, kesyttömiä, haaveellisen ihailevia kirjeitä. Marcella odotti niitä jännityksellä ja kirjoitti hänelle helliä vastauksia. Mutta pian kai Betty joutuu naimisiin, ja silloin siitäkin tulee loppu. Marcella oli yhtäkaikki täysin perillä siitä, että Betyn uutiset huvittivat häntä paljon enemmän kuin Betyn ihailu. Aldous Raeburn — Marcella ei milloinkaan voinut ajatella häntä lordi Maxwellina — oli nähtävästi Lontoossa politiikkaan uppoutuneena ja tuntui olevan paljon yhdessä Betty Macdonaldin kanssa. Tuskinpa oli otaksuttavaa että heidän, Marcellan ja Aldousin, kohtalot sipaisisivat uudelleen toisiansa. Ajatellessaan tunnustustansa Hallinille Marcella oli ymmällä ja pahoillaan. Hän ei tietenkään ollut vaatinut mitään vaitiolon lupausta kuolevalta, sehän olisi ollut sula mahdottomuus. Kun hän uskoi Hallinille mitä tämä halusi tietää, oli hän seurannut sisäistä, salaperäistä rakkauden kehoitusta ja tämä sysäys oli ollut niin välitön, niin pulppuavan voimakas, ettei hän ollut tullut miettineeksi mitään muuta sen sivussa. Myöhemmin hänen ylpeytensä kyllä joutui piinapenkille. Olikohan Hallin hellivässä rakkaudessaan voinut olla antamatta ystävälleen mitään viittausta? Jos niin oli, ei viittaus suinkaan ollut mieleinen, sillä Hallinin hautajaispäivästä lähtien olivat Aldous ja hän olleet toisilleen entistä vieraammat. Lady Winterbourne, Betty, Frank Leven olivat kirjoittaneet hänelle isän kuoltua, Aldous vain ei sanaakaan.
Frank Leven oli jouluna, isänsä, sir Charles Levenin odottamattoman kuoleman kautta, joutunut hänen arvonimensä ja tilustensa perijäksi. Lieneekö tämä vaikuttanut edullisesti hänen toiveisiinsa Betyn suhteen? — mikäli mitään toiveita enää oli olemassa.
Omasta lähimmästä tulevaisuudestaan Marcella tiesi sen verran, että Mellor oli paikalla joutuva hänen omakseen. Mutta hän oli tällä hetkellä sielultaan ja mieleltään niin väsähtänyt, etteivät tämän perinnön edut suurestikaan häntä liikuttaneet, sitä seuraavaa raskasta vastuunalaisuutta hän vain ajatteli. Hänen synnynnäinen taipumuksensa rakentaa nopsasti tuulentupia oli nyt tykkänään lamassa. Valtaa ja vapautta oli hän kerran ikävöinyt voidakseen ripeästi luoda maallisen Taivaan Valtakunnan. Jonkin verran valtaa ja vapautta hän oli nyt saava, mutta eipä häntä nyt huvittanutkaan laatia uljaita maailman parantamis-suunnitelmia. Hän tunnusti itselleen, että kaikkinainen toiminta ulospäin kävisi hänelle mahdottomaksi, jollei hänen rakkautta etsivä sydämensä löytäisi olentoa, jonka puolesta elää, jota rakastaa. Kunpa äiti tekisi lopun noista luonnottomista epäilyistä, kunpa hän koettaisi kiintyä omaan tyttäreensä ja sallisi hänen rakastaa ja lohdutella itseään, niin, silloin kyllä kannattaisi ajatella kylää ja oljenpalmikoimista! Ellei — nuoren tytön uneksivassa asennossa kuvastui raskas alakuloisuus.
Hän havahtui mietteistään, kun kuuli äitinsä kutsuvan häntä pergolasta.
"Niin, äiti."
"Tahdotko tulla sisään? On tullut kirjeitä."
"Testamentti varmaan", mietti Marcella seuratessaan rivakasti rouva Boycea sisään.
Rouva Boyce sulki heidän arkihuoneensa oven ja astui sitten tyttärensä luo niin levoton ja järkkynyt ilme kasvoillaan, ettei Marcella voinut olla säpsähtämättä.
"Testamentissa on muuan määräys, Marcella, jonka pelkään sinua suututtavan ja pahoittavan. Isä on sen siihen pistänyt neuvottelematta minun kanssani. Nyt tahtoisin tietää, mitä sinun mielestäsi olisi tehtävä. Hän on määrännyt lordi Maxwellin ja minut testamentin toimeenpanijoiksi."