VIII LUKU
Rouva Boyce kirjoitti neiti Raeburnille kylmän kohteliaasti, kieltäytyen itse tulemasta, mutta Marcellan hän lupasi lähettää Maxwell Courtiin joko vaunuissa tai palvelijattaren seurassa, joka myös oli saattava hänet kotiin. Marcella huomasi, että äiti oli perin tarkka tällaisiin ulkonaisiin muotoihin nähden. Mutta hän alistui — eikä ensinkään vastahakoisesti.
Seuraavan päivän iltapuolella Marcella tavallisuuden mukaan lähti kylälle. Lukemattomia uusia tuumia uuden valtakunnan hyväksi ajelehti hänen päässään, ja ne johtivat alinomaa hänen askeleensa sinne. Lisäksi hän oli lukenut eräästä paikkakunnan lehdestä ilmoituksen, joka pani hänet arvelemaan, että Hurd mahdollisesti voisi saada työtä lähipitäjässä, parin peninkulman päässä Mellorista. Ja siitä oli nyt ilmoitettava Hurdille.
Rouva Hurdin avatessa ovea Marcella hämmästyksekseen näki hänen takanaan useita kyläläisiä, jotka tuossa ahtaassa, muuten niin yksinäisessä mökissä istuivat kaikessa rauhassa teetä juomassa.
"Kah, astukaa vaan sisään, neiti", sanoi rouva Hurd nähtävästi hämillään, hän pelkäsi näet neiti Boycen ihmettelevän — ja syystäkin — kuinka niin niukoissa varoissa elävä ihminen kuin hän saattoi pitää teekutsuja. Nopeasti ja hiljaa hän sitten selitteli Marcellalle: "Rouva Brunt pistäytyi iltapuolella meillä auttaakseen minua pesussa; en olisi muuten saanut valmiiksi oljenpalmikoimistöitäni, jotka olisi huomenna lähetettävä kaupunkiin. Sitten on täällä vielä vanha Patton eukkoineen, — tunnettehan te heidät? — siellähän ne asuvat vaivaistalossa niityn päässä. Hän on taas lähtenyt hiukan jaloittelemaan. Eipä hän useinkaan siihen pysty, ja kun minä ovesta kurkistin ja näin heidän siinä tallustavan, sanoin minä: 'Tulkaapas sisään hiukan levähtämään ja koetetaanpas eikö näistä teelehdistä vielä kiehauttamalla saa jotain juotavaa.' Ja vielä täällä sitten on rouva Jellison, hän oli Pattonien matkassa ja niin hänkin tuli sisään, hän on sellainen merkillinen ihminen. Tunnetteko hänet?"
"No johan nyt, eikö neiti muka minua tuntisi!" huusi sisältä kimeä, hilpeänlainen ääni, joka sai rouva Hurdin säpsähtämään. "Ei täällä kauan olla minuun tutustumatta. Sisään vaan, neiti. Emmehän me toki teitä arastele!"
Rouva Hurd astui syrjään, että hänen uusi vieraansa pääsisi sisään, ja tähysteli hiukan hätääntyneenä, missä olisi tyhjä istuin saatavana. Hän oli hoikka, hentokasvuinen nainen, hänen vartalonsa oli vielä nuorekas ja ihokin oli raitis, mutta silmäin alla näkyi tummat renkaat, ja poskipäät olivat käyneet teräviksi. Kaunis, melkein lapsekas ylähuuli oli hyvin lyhyt, joten hampaat olivat näkyvissä. Ilme suun ympärillä oli harvinaisen pehmeä ja tuntehikas. Minta Hurdista pidettiin yleensä kylässä, vaikka arveltiin, että hän oli hieman liian "hieno". Muiden ihmisten kanssa ei Hurdin perhe paljon seurustellutkaan, ja perin harvinaista oli nähdä vieraita rouva Hurdin luona. Minta nimi oli lyhennys Aramintasta.
Marcella nauroi rouva Jellisonin huomautuksille ja astui iloisena sisään. Nämä kyläläiset tekivät häneen saman vaikutuksen kuin runoissa tai näytelmässä esiintyvät henkilöt. Hän katseli heitä sosialististen väittelyjen kiihottaman mielikuvituksen silmillä, ja niinpä hän rouva Hurdin teekutsuista odotti itselleen aivan erikoista hupia.
"Kuulkaahan, rouva Jellison", sanoi hän, astuen hänen luokseen; "olin juuri menossa viemään nämä omenat pojanpojallenne. Ehkäpä te otattekin ne mukaanne, kun kerran olette täällä. Makeita ne kyllä ovat, vaikka ovat niin vihreitä. Puutarhuri sanoo, että ne ovat meidän parhaita omenia."
"Vai niin, vai niin?" sanoi rouva Jellison, rauhallisesti Marcellaa silmäillen. "Pannaanpas ne tähän. Kyllä ne sille kelpaa. Syöhän se vaikka mitä, eikä koskaan tarvitse rohtoja, vaikka äiti alinomaa toruu minua ja väittää minun turmelevan pojan vatsan."