"Miks'ei isä tuo hyvää leipää, en minä saa tätä syödyksi", kuului taas lapsen itkevä soperrus.
"Isä ei saa", kuului silloin toinenkin itkevä ääni.
Mikon käsi jähmettyi oven ripaan. Ensi kerran kävi hänen mielensä synkäksi, toivottomaksi: hän ei parhaalla tahdollaankaan voinut hankkia edes kunnollista leipää rakkaille omaisillensa, tämä koski kovasti hänen lempeään, vaikka lujaan mieleensä.
Hän avasi oven ja istui tuskan valtaamana rahille lakan viereen. Kaikki toivo oli häneltä kadonnut, ajatuksensa seisahtunut. Hän näki edessään vaan kurjuutta ja kyyneleitä, eikä tuon kurjuuden takaa haamoittanut yhtäkään valon pilkkua.
Kiireesti pyyhki Kerttu kyyneleet silmistänsä, mutta kovinpa hän hämmästyi nähdessään miehensä epätoivoisin katsein tuijottavan laattiaan. Köyhyyttä, huonoa ravintoa ja raskasta työtä voi Mikko kyllä kestää; mutta kuullessaan itkevän sen, jota enin maailmassa rakasti, ja luullessaan häntä onnettomaksi, tunsi hän sydämmensä murtuvan.
Mutta löytyi yksi olento, joka voi Mikkoa epätoivossaan lohduttaa: rakastavan naisen lumoovalla voimalla tarttui Kerttu miehensä vapiseviin käsiin, puhuen lempeällä äänellä:
"Ah, Mikko, sinä et saa suruun vaipua, olethan meille kaikki kaikessa, vielä taistelkaamme, vielä toivokaamme, kenties saamme vielä parempia päiviä."
Vähitellen palasi Mikon kasvoille entinen vakavuus, hän silmäili taas rohkeasti ympärillensä. "Kerttuseni", hän sanoi "minä kuulin sinun itkevän, luulin sinua kokonaan onnettomaksi, ja se oli viedä järkeni."
"Onneton en ole niin kauvan, kuin sinä olet minulla", sanoi Kerttu, "mutta sitä itkin, kun sinulla on niin paljo huolta, ett'ei yön lepoa!"
Kahden on raskaampikin taakka keveä kantaa, toisin sitä vastoin käy siinä, missä toinen yhä lisää painoa kuormaan, siinä on vahvimmankin sortuminen.