Mikko oli saanut entisen rohkeutensa; hän lepäsi yönsä rauhallisna. Aamulla varhain oli hän taas liikkeellä, otti pyssyn olallensa, sukset seinältä jalkainsa alle ja läksi metsälle hiihtämään.
Metso istui kuusen oksalla aamuisen kuun valossa rauhallisna, pelotonna. Ympärillä vallitsi tyyni talven kolkkous. Ainoastaan pakkasen vaikutuksesta tuontuostakin syntyvä räiske puitten oksissa häiritsi kuoleman kaltaista hiljaisuutta. Se oli niin tavallista, siihen oli metso tottunut. Mutta mikä lienee tuo kummallinen, suhiseva ääni? Metso kurottaa kaulaansa ja ääntää "ko, ko, koko!" Outo ääni lakkaa kuulumasta, multa metso on rauhaton ja katselee ympärillensä. Viimein keksii hän läheisen puun juurella jotakin outoa mustaa, hän levittää siipensä lentoon. Samassa kuuluu kimeä paukaus, ja metsän poika makaa kuolleena maassa. Tyytyväisenä pistää metsämies saaliinsa laukkuun ja rientää edelleen.
Näin osoitteli Mikko metsän läpi kohti kartanoa, metsästys onnistui tänä aamuna harvinaisen hyvin. Linnut, jotka koko syystalven olivat kadoksissa, näyttivät palanneen takaisin. Mikko tiesi herra patruunalta saavansa linnuistaan hyvät hinnat; senpä tähden liukuivatkin sukset niin liukkaasti, sentähden silmät olivat niin tarkat ja käsi vakava.
Kartanossa kertoili Mikko heidän tukalista oloistaan ja Pekan sairaudesta. Siitä alkaen sai hän aina apua työtä vastaan ja muutenkin. Uusi kevät toi mukanaan parempia päiviä.
Lääkäri ei Mikolle ollut turhia jutellut, kun arveli Pekan paranevan, sillä ruvettuaan lääkkeitä käyttämään, rupesi hän vähitellen paranemaankin. Kevätpuolla oli Pekka jo niin voimistunut, että voi jättää sängyn; hän oli nyt aivan terve, mutta vielä kovin voimaton. Mikolla ja Maijalla oli täysi työ pitäessään häntä alallaan, kunnes ehtisi voimistua; hän tahtoi uhallakin työhön ryhtyä.
"Onpa sitä jo kylläkin tullut maattua", tuumaili Pekka, "jos ei tuolla makaamisella jaksa, niin sitten ei jaksa ollenkaan!" Kerran hän, vaimonsa kielloista huolimatta, sieppasi kirveen olallensa ja lähti metsälle. Hän oli nyt jo mielestään kyllin voimakas ja terve, mutta tuokion matkan päässä loppuivatkin hänen voimansa niin, ett'ei hän voinutkaan palata kotia.
Kosk'ei miestä kuulunut, tuli Maija pian levottomaksi ja läksi käymään hänen jälkiänsä myöten metsään. Vähän matkaa käytyään näkikin hän Pekan istumassa kuusen juurella, allensa oli hän karsinut vähäisen havuja; siinä istui mies levollisena, veitsellään närhien jotakin lusikan tapaista.
Hieno hymy ilmestyi Pekan kuulille nähtyään vaimonsa; "mitä muorilla nyt metsään on asiaa?" sanoi hän.
"Ei mitään liikoja", vastasi Maija, aikoen kääntyä takaisin.
Pekka silloin huutamaan: "äläs jätä, autas minuakin täältä pois, näethän, että on minulla raskas työ tämän lusikan kanssa, olen niin kovin väsynyt!"