"Mitäs tänne tulit, kun kielsin", torui Maija, "ole täällä nyt susien syöttönä!"
"Äläs nyt sentään niin kova ole, ettäs minun tänne susille jätät; mistäs sitten luulet miehen saavas," jutteli Pekka.
Taluttaen miestään kädestä käveli Maija, ehtimiseen toruen: "kyllä ne nyt hukkaan meni koko paranemisen toiveet; kyllä siitä taas saat maata vuoteen omana!"
"Olehan nyt", vastaa Pekka, "kun kerran kotia pääsen, kyllä siellä pysynkin!"
Suven tullen tointui Pekka entiselleen ja ryhtyi taas töihin ja toimiin.
Kovimmat ajat olivat nyt ohitse. Tosin kävi halla edeskinpäin vieraana, mutta usiasti jätti hän torppareille jotakin korjattavaa; kovina aikoina olivat he oppineet säästäväisiksi, ja niin tulivat he hyvin toimeen.
Kertomuksemme aikoina ovat he jo päässeet jommoiseenkin varallisuuteen: ankaralla työnteolla ovat he saaneet kokoon niin paljon, että ovat hankkineet hevosen, jolla voivat maansa muokata ja muut tarpeelliset ajotyöt toimittaa. Hevonen on oikeastaan Mikon, vaikka sitä molemmat yhtäläisesti käyttävät; tamma on nyt toisellaisessa kunnossa kuin Pekan ennen aikoin.
Rauhallinen mieli ja tyytyväisyys vähään ovat ne ominaisuudet, jotka torppareilla on perintönä kuluneista kovista ajoista. He ovat oppineet luottamaan Jumalaan ja omain kättensä voimaan, ja se luja ystävyys, joka vallitsee heidän välillään, on vahvistunut niinä aikoina, jolloin elämän raskaat huolet liittivät heidän tavallista lujemmin toisiinsa.
* * * * *
Siirrymme tämän poikkeuksen jälkeen taas kertomukseemme.