"Vielähän täälläkin eletään", sanoi Pekka, "ja vielä näin myöhään valveella. Ja sinäkin, pikku Miinaseni", sanoi hän tytölle, joka kiipesi hänen kaulaansa; "eikö sinun jo, lapseni, unikaan ole?"
"Tässä on sinulle, Kalle, jotakin, jota voitte yhdessä Miinan kanssa käyttää", sanoi Mikko, vetäen povestaan vähäisen mytyn.
"Kirjoja, äiti, kirjoja", huudahti Kalle, hypäten kohoksi ilosta, "mistä olet, isä, saanut kirjoja?"
"Kartanon nuori herra nämät antoi, toivoen, että sinusta tulisi kunnon mies, ja lupasi itsekin tulla sinua katsomaan tänä kesänä", sanoi Mikko.
Kalle tahtoi kohta ruveta lukemaan kirjojaan. Hän ei ymmärtänyt, miksi hänen täytyisi maata, eipä hänen ollut unikaan! Mutta levolle hänen täytyi kumminkin ruveta, vaan sittenkin näki hän unta uusista kauniista kirjoista, hän puhui unissaan ja oli levoton.
Ennen auringon nousua oli Kalle valveilla lukemassa. Ei hän muistanut suurusta eikä huomannut ajan kulua, yhäti hän vaan luki. Nuoressa pojassa oli aikaisin herännyt opin halu, se oli hänen luonteensa; paha vaan, että oli syntynyt asemaan, joka ei oikeastaan hänelle sopinut.
Pekka ei voinut kylliksi ylistellä tuota kartanon nuorta herraa; sehän nyt vasta oli ystävällinen mies! "Heti aamulla tuli hän pellolle", kertoili Pekka, "ystävällisesti puristi hän työmiesten savisia käsiä; huomasipa hän viimein minunkin vähä-arvoisen ja niin hän puristi kättäni, että olin nurin kaatua. 'Mitenkäs nyt metsän pojat jaksavat?' hän kysyi, ja minä vastasin: 'hyvin! siellä saadaan nyt jo viljaakin, ettei tarvitse muuta kuin syödä vaan.' Mikon kanssa juttelivat he kauan, ja kun Mikko ilmoitti ilonsa siitä, että herrasmieskin pitää köyhää torpparia ihmisenä ja kansalaisena, erosi hän meistä nähtävästi liikutettuna. Hän lupasi joskus tulla katsomaan meidän asunnoltamme, saa nähdä tuleeko?"
Näin puhui Pekka myöhään yöhön, siksi kuin uni viimeinkin lopetti keskustelun.
Eräänä kauniina Elokuun päivänä soutelee kolme miestä ja vähäinen poika isonlaisella veneellä Ruuhkajärven pintaa. Veneessä on raippoja, nuoria ja koukkuja, näyttävät olevan kalastamassa, ongella. Tässä on vanhat tuttavamme Mikko ja Pekka, sekä Kalle poika; yksi nähtävästi on herrasmies, nuoruuden kukoistuksessa. Hän on kohtalaisen pitkä, vaaleanverevä, kaunis nuorukainen, katsanto vilkas ja tulinen, mutta samalla iloinen ja lempeä. Hyvin hän näyttää viihtyvän tässä seurassa; hän nauraa ja juttelee miesten kanssa, ja opettaa värsyjä Kalle pojalle.
"Tuhat tulimmainen! eipä minun onkeeni tule mitään", sanoo herra toisinaan, ja nykäisee maltittomasti onkeansa.