"Ei, ei sillä tavalla", sanoo Pekka, "onkija ei saa olla maltiton, antakaas korjaan vähän syöttiä! no, eiköhän nyt tule?"
Tulipa jo herrankin onkeen kelpo kala, mutta tottumaton kun hän oli, ja maltiton, lentikin kala yli veneen.
"Oh! ei niin rajusti," sanoi Pekka, "mutta näin", lisää hän ja samassa lompsahti kala veneesen.
Pekka oli nyt oikein omassa elementissään; onkiminen oli hänen oikiata mielityötään, vaikka hän harvoin joutui sitä tekemään. Nyt oli kartanon nuori herra tullut veneitten kanssa kalastelemaan, käskenyt hänen ja Mikon kanssaan ja sanonut sillä tulevan tämänviikkoiset veropäivät tehdyksi. Kas, sepä vasta hauskaa, saada istua päiväkauden ongella ja kuitenkin tuli päivätyö tehtyä!
"Jos vielä tässä tällä tavoin nostelemme kaloja jonkun aikaa, niin pian rupee käymään kuin kaimamiehen Kristuksen aikaan; mutta näkyyhän tuolla Suonpään Wilppukin ruuhinensa, kyllä se auttaa", jutteli Pekka.
"Mikä Suonpään Wilppu", kysyi Alpert herra. "Olen ennenkin kuullut kerrottavan jostakin Wilpusta."
"Se Suonpään vaari, meidän aikakautemme suurin profeetta, se, joka ennen nuorempana, kun häntä lukemaan tahdottiin, tuumi: 'järjellisen ihmisen ei tarvitse tehdä tuommoisia herrojen temppuja, paljon parempi on mennä järvelle ja vetää muutama ahven syödäkseen!'"
"Eikö siis mies ole koskaan lukenut?" kysyi Alpert herra.
"Eipä sanottavasti. Nuoruutensa aikana ei hän millään ehdolla ottanut kirjaa käteensä; 'ei vaikka joka perjantai aidanseipääsen hirtettäisiin', sanoi hän. Mutta tutustuipa hän aikaa voittain erään vanhan piian kanssa ja silloin rupesi hänen mielensä tekemään naimiseen, mutta eipä se ollut mahdollista, piti ensin olla ripillä käypä mies. Silloin tapahtui kummia: Wilppu rupesi käymään lukukoulua morsiamensa luona ja niin pitkälle kävi, että pääsi ripille ja sai vaimon. Mutta pian kuoli vaimo ja Wilppu heitti lukemiset, lukukinkerit ja ripillä käymiset sikseen, ja sitten tuli hänestä profeetta."
"Olisipa hauska nähdä tuota omituista miestä," sanoi Alpert.