"Tulkaa mukaan kaikin mokomin," huusi Mikko veneen kulkiessa rantaa kohden.
"Tulenko mukaan, kyllä kai, eihän tuon ole niin kiirettä", mumisi
Wilppu. "Tupakoimaan, sanoi Pekka; niin kyllä, eihän olisi hullumpaa.
Mistä lienevät veneesensä saaneet tuommoisen herra rentun? Kyllä
miesparat on huonoilla teillä!"
Rantaan kun ehtivät, tuntui jo muutamia voimakkaita tuulen puuskia, kuului kovia jyräyksiä, tipahteli yksinäisiä vesipisaroitakin. Mikko katsoi järvelle: "totta tosiaan, Wilppu kääntää ruuhtaan tänne käsin!"
"Mutta miten hänen käy?" sanoi Alpertti, "voihan myrsky viedä miehen ruuhineen päivineen!"
"Ei hätää", sanoi Pekka, "kyllä Wilppu ruuhensa ohjaa, vaikka koskesta alas."
Matkalla jutteli Alpertti Kallelle ukkosesta ja ukontulista, ja Kalle kuulteli, niin ett'ei tällä kertaa muistanut ensinkään pelätä ukkosen jyrinää. Kun ehdittiin Mikon asunnolle, puhkesi raju-ilma täyteen vauhtiinsa: tuuli lennätteli kuivaa multaa ja lastuja ympäri peltoa, ankarat jyräykset tärisyttivät maata ja sormenpään kokoisia vesipisaroita alkoi tippua. Pian oli ilma yhtenä vesivirtana, hetkessä syntyi pihalle isoja vesilammikoita ja pieniä puroja, jotka kuljettivat myötäänsä kaikenlaisia rikkoja. Silloin näkyi pihassa läpi vesitulvan mies vakavana käyskelevän huonetta kohden.
"Herran tähden", huudahti Kerttu, "kuka tuolla ulkona kävelee tuollaisessa ilmassa?"
"Wilppuhan se on", sanoi Pekka, "mitähän nyt ukko sanonee tuosta liotuksesta?"
Samassa astui ovesta sisälle kummallisen näköinen olento: Pitkät vanuneet hiukset, jotka tuskin kymmeneen vuoteen olivat saksia tai kampaa nähneet, riippuivat pitkinä suortuvina niskassa ja jokaisesta suortuvasta juoksi vähäinen vesivirta. Pitkä, likainen mekko kahisi ja rapisi kuin tuohi, ryppyiset kasvot olivat vääntyneet entistäkin ankarampaan muotoon. Hän seisoi oven suussa, pitkä vartalo köyristyneenä, puristellen sanaa sanomatta vettä pois ryysyistänsä.
"Mitäs Wilppu siellä niin oven suussa seisoo?", sanoi Mikko, "tulkaa tänne peränpuoleen istumaan! Onhan siellä oikein ankara Jumalan ilma!"