"Mitä! Jumalan ilmako?", sanoi ukko suuttuneena ylellisestä kastumisesta. "Siellähän on oikein peijakkaan ilma, järvellä se jo minun saavutti ja heitteli ruuhtani niinkuin lastua, en parhaallakaan soutamisella tahtonut päästä rantaan! Suutuinpa tuosta viimein, lakkasin soutamasta ja tuumasin: vieköön nyt koko purtilon järven pohjaan! Kun sitten hiukan manasin, hellitti ilma siksi, että pääsin maalle. Ilmassa on häijyt henget valloillaan, ne siellä jyskii, hakkaa ja kolistelee, että huono ihminen henkeänsä pelkää!"
"Puhuttehan nyt vähän jumalattomasti, Wilppu", muistutti Kerttu.
"Minäkö jumalattomasti? Olenhan minä jo siksi mies, etten rupea tässä ristissä käsin siunailemaan! Mutta uskottekos", jatkoi Wilppu ja oikasi vartalonsa suoraksi, "uskottekos, että minä, vaikka vaan tämmöinen äijä, voin lakkauttaa tuon riivatun jytinän ja jyskeen!"
"Kyllähän tuo on uskottavaa," sanoi Pekka, "mutta huolisimmeko tuosta! Olemmehan täällä sateen suojassa, annetaan pitää peliänsä niin kauan kuin tahtoo!"
Mikko sillä välin haki tupakat ja tarjosi Wilpulle. Nyt rupesi ukko koperoimaan housunsa taskuja ja löysi siellä mustan, varrettoman nysän; sitte haki hän tulukset ja monen vaikean kokeen perästä sai hän viimein palavan taulapalan piippunsa päälle. Vähitellen rupesi ankaruus katoamaan ukon kasvoista, hän istui tyytyväisenä, poltellen nysäänsä, ja unhottain raju-ilmat ja muut vastukset.
Ukkosen vähän lakattua, laittoi Kerttu puolisen, pulskimman, mitä tässä torpassa ennen oli nautittu, ja miehet istuivat syömään. Kutsuttiinpa nyt Wilppuakin, mutta siinäpä oli työ, ennenkuin hän saatiin tulemaan. "Hän ei muka ollut mikään nälkäinen, eikä hän tarvinnut täällä syödä." Mutta Mikko selitti, että muuten vaan heidän mieliksi, ja haki kaapista pullon, joka siellä oli monta vuotta seisonut, mutta joka sentään sisälti niin kirkasta ainetta. Hän kehoitti Wilppua siitä ensin ottamaan kaulan kasteeksi ja sitte haukkaamaan palaa päälle. Ja nyt loppui ukon vastustusvoima; hän kulautti pullosta kelpo lailla ja sitten näytti, ettei hän ruokapöydän ääressä ollut mikään poika.
Pekka kiitteli Wilpun ennustustaitoa: "nythän oli jo rukiit leikattu ja pian suvilaihotkin valmistuivat, eikä hallaa vielä ollut!" — Ja Wilppu vakuutti tuhannen hiiden nimeen, ett'ei hallaa tule ennen Mikon päivää!
Ukko oli hyvillään, näin ystävällisiä kohtelua oli hänelle tuskin koskaan osoitettu. Hän oli köyhä, hänen leipänsä oli melkein pelkkää vehkaa ja petäjäistä, mutta mitään pahempaa oi hänelle voinut sanoa kuin köyhä; siitä hän suuttui silmittömästi, ja sanoja sai varoa, ettei joutunut hänen karhunkäpälöihinsä.
Miesten aterioidessa astui sisälle Pekan vaimo, nähtävästi pahalla tuulella. "Sitä miestä," sanoi hän, "ei tule kotia, olemme peljänneet itsemme hulluksi, tuota ankaraa ilmaa!"
"Mitäs huolitte peljätä," sanoi Pekka.