"Etpäs ottanut rannalla, kun olisin antanut!"
"Mitäs tuosta, olin silloin vähän suutuksissa, kun en saanutkaan kirjaa; mutta kun nyt oikein ajattelun asiaa, niin huomaan, ett'en minä sitä ansaitsekaan! Ihme kun pääsin yhdellä vuodella, minä kun olen niin vähän lukenut; mutta ompa äiti minua niin paljon lukemisesta torunut, että jo paljaastaan silläkin oppi jotain."
"Hulluja puhut, pääsithän kiitoksella ja olitkin parhaimpia lukijoita!"
"Kissa kiitoksella elää! mutta eipä sekään ansiosta tullut! Vaan annathan kirjasi minulle, että taidat vapaammin soutaa. Niin ne nyt taas loppui, nuot hauskat päivät, jolloin saimme olla pitäjällä ihmisten seurassa ja nähdä vähän muutakin, kuin vaan kiviä ja kantoja, metsätölliläisen ainaisia ja ainoita tuttavia!"
"Minä en välitä pitäjästä enkä näkemisistä", sanoi Kalle innostuneena, "minulla ei ole mitään rakkaampaa kuin kotiseutuni metsät ja sen armaat asukkaat; siellä tahtoisin ikäni elää ja työskennellä vanhempaini ja naapurieni seurassa ja sitte iltasella istua jonkun tuttavan kiven luona, lukien kirjaa ja kuunnella lintuin laulun, lehdon huminaa ja puron lirinää. Siinä on minulle kylliksi!"
"Mikä hulluus! istua yökaudet metsässä kirjain kanssa, olisipa sekin huvia! Minä tahtoisin olla kylissä ja kartanoissa, lauleskella tyttöin kanssa ja tanssia iltasilla! Se olisi jotakin toista!"
Kallen posket hehkuivat, rinta aaltoili rajusti, hän puhui melkein värähtelevällä äänellä: "Kylissä ja kartanoissa! minä en tuota tahdo! Ja kuitenkin tunkeutuu joskus rinnastani ääni: pois avaraan maailmaan! toimimaan, työskentelemään kansasi eduksi! En tiedä mitä tekisin, mitä toimittaisin? mutta rakkauteni kotiseutuuni ja vanhempiini sitoo minua. En voi täältä lähteä; enkä sitä tahdokkaan!"
Tänäpänä ovat ystävämme ensi kerran nauttineet Herran pyhää ehtoollista. Kallis, muistorikas on heille tämä päivä. Tänäpänä ovat he eronneet ystävistä, jotka suven kululla ovat tulleet heille rakkaiksi, mutta joita tästälähin harvoin kohtaavat. Kirja, joka nyt on Miinan polvella, on lahja Kallelle, hyvästä taidosta ja hiljaisesta käytöksestä.
Ja tuskinpa lieneekään kukaan ollut niin halukas kuuntelemaan vanhan kirkkoherran neuvoja ja opetuksia kuin Kalle; sillä kaikki, mikä oli opettavaista, miellytti häntä. Alpert herran toimesta oli Kallella kirjoja jommoinenkin joukko; niitä hän luki yhä uudestaan, siksi kuin osasi ne melkein ulkoa, ja tämä lukeminen kehitti hänen hyviä luonnonlahjojaan ja herätti mietteitä hänen tunnokkaassa mielessään.
Toisia luonnetta oli Miina, hänkin teräväpäinen, mutta vallaton letukka; aina oli hänellä joku sukkeluus mielessä ja opetuksesta hän piti vähän väliä. Rippikoulua piti hän huviretkenä; siellä kului häneltä päivä hupaisesti nuorten kumppanien seurassa. Hyvä lukija hän oli, mutta se oli melkein yksinomaan vanhempain ansio; hän luki pakosta eikä omasta halusta. Hänen luonteessaan oli joku määrä kevytmielisyyttä, jota ei kasvatuksellakaan osattu poistaa; hän oli hyväsydämminen ja hellä, mutta samassa leikillinen ja vallaton.