Tällaisiksi olivat ystävämme varttuneet; nuorena olivat heidän ruumiinsa ja henkensä voimat kehittyneet, että nyt olivat täydessä nuoruuden kukoistuksessa.
Takamaan torpparit olivat tänäpänä päättäneet pitää pienet pidot omassa piirissään, muistoksi lapsillensa tästä heille merkillisestä päivästä. Edellisenä iltana oli Mikon asunnolle laitettu suuri, kukilla ja tuoreilla ruohoilla koristettu lehtimaja, sinne oli tuotu pöytä ja pöydälle laitettu herkkuja, jommoisia torpissa ei ollut ennen nähty. Nyt oli uusi, kirkas kahvipannukin ensi kerran saanut kylkeänsä lämmittää Ruuhkajärven takana.
Majan penkeillä istuivat molempain torppain asukkaat, vartoen nuoria kirkkomatkalta tulevaksi. Varsin vähän ovat tuttavamme muuttuneet kuuden vuoden kululla, ainoastaan Kerttu näyttää entistä vaaleammalla.
"Iloistapa ja hauskaa on meillä!" sanoi Pekka, "täällähän elämme kuin ruhtinaat hovissaan ja pidämme pitoja kuin parhaat pohatat! No, ei moittia sovi, vasta nämät nyt ovat ensimmäiset pitomme, eikä nytkään ole koossa suuri väen paljous! Mutta kukas olisi vuosia kymmenen takaperin uskonut, että täällä joskus näinkään elettäisiin?"
"Herra on siunannut työmme", vastasi Mikko.
"Niinpä niin, kyllä se niin on. Mutta totta se, vaikka minulle tarjottaisiin talo töllipahastani, niin tuskinpa vaihtaisin!"
"Oma käsiala on rakasta", sanoi Mikko.
"Niinpä se on", jatkoi Pekka, "ja mikäs meidän eläissä? Ei mistään puutetta, eikä kenenkään käskettävänä; kukas olisi tallirenki nahjun luullut pääsevän tuommoiseen asemaan!"
"Vaan", lisäsi hän, "tuskin se olisikaan ollut mahdollista; mutta oli minulla ystävä, joka neuvoi ja auttoi minua! Ilman ystävätäni ei olisi minulla torppaa, eikä sen tuonusta, vaan kenties olisin aikaa maannut maan mullassa!"
Pekan näin jutellessa astuivat Kalle ja Miina lehtimajaan, Kalle edellä, kirja kainalossa, ja Miina perässä, iloisesti hyppien. Nähtyään, miten täällä oli laitettu, jäivät nuoret sanattomina seisomaan.