"Meidän täytyy palata takaisin", sanoi Miina, "Valmistamaan koristusta äitisi kanssa."
Kalle toi metsästä vihannan pihlajan vesan, johon naiset sitoivat kukkaseppeleitä; keskelle koristetta asetettiin suuri kukka ja sen ympärille paperiin piirusti Kalle suurilla kirjaimilla sanat: "Taavetti Mäkirannalle. Onnea nimipäivällesi! Synti väijyy ovesi edessä, vaan älä anna sille ylitsesi valtaa, vaan hallitse sinä häntä!"
Koristus oli valmis. Kalle ja Miina lähtivät sitä viemään; kantaen koristetta lauleli Miina:
"Käki, Suomen lempilintu kuusessa se kukkuu;
Kultastani vartoellen, etten saata nukkuu."
"Hih! nopeampaan, Kalle, että ehdimme ennen kuin Taavetti ylös nousee!"
"Ei siitä pelkoa, minä pelkään, ett'ei vaan olisi jossakin kapakassa!"
"Mitähän äitisi siinä tarkoitti, kun pani meidät viemään koristusta tuommoiselle juopolle?" kysyi Miina hetken päästä.
"Äiti toivoo vaikuttavansa jotakin hyvää Taavetissa, joka on tunteellinen mies!"
"Tunteellinen? ja ajaa vaimonsa ja lapsensa metsään susien seuraan, karhun syötiksi, semmoinen mies! Vaan mitäpä minä ymmärrän!" ja käydessä järven rannalla lauloi tyttö:
"Istun järven rannalla ja ajatukset juoksi,
Yli soitten, kukkuloitten oman kullan luoksi.
Järven sinipinnassa kun taivas siinä siinti;
Kaunis on mun kultani, on muita kaunihimpi!"