"Ja minä en astu askeltakaan lähemmäksi tuota kölsää", sanoi Miina.
"Onhan varsin hullua viedä koristetta tuommoiselle roistolle!"
"Hullulta kyllä se näyttää", sanoi Kalle, "mutta minä en kuitenkaan palaa takaisin ennen valkoista päivää, mutta tottapahan ennen nukkunee!"
"Kukas tietää, ja jos tuo rosvo saisi tietoa meidän täällä olostamme, niin meidän hukka perisi!"
"Ei hätää", sanoi Kalle, "on minulla jo luullakseni käsivarsissani siksi voimaa, että voin hallita juopunutta miestä, jos siksi tulisi!"
Vähän ajan päästä lähti Kalle taas tiedustelemaan, mitä nyt torpasta kuuluisi, ja päästyään seinukselle, kuuli hän ainoastaan raskasta kuorsaamista.
"Kyllä se jo nukkuu", sanoi hän palattuaan, "lähetään nyt vaan jo!"
"Saat viedä", sanoi Miina, "mutta minä en astu askeltakaan sinne käsin!"
"Missä lienee vaimo parka ja lapset?" sanoi Miina Kallen palattua. "Varmaankin jossakin kiven juurella kykkimässä, vartoen, kunnes hirviö nukkuisi!"
Kalle ei puhunut mitään, kipeästi koski hänenkin hellään sydämmeensä näitten ihmisten kurja elämä.
He lykkäsivät taas veneen vesille, istuivat rinnakkain soutolaudalle ja hiljakseen liukui vene järven tyynellä pinnalla; sydänyön aika oli jo ohitse.