"Ihanaa, hauskaa", kertoili Kalle, "ihanaa, suloista! Tätä yötä en ikänä unhota!"
"Lähtekäämme jo kiireesti kotia", sanoi Miina, "että ehdimme vielä vähäisen nukahtaa!"
"Lähde sinä! Minä jään vielä hetkiseksi tänne järven rantaan, täällä on niin suloista!"
"Suloista", kertoili Miina astuessaan polkua pitkin. Pari kirkasta kyyneltä ilmestyi onnellisen tytön silmiin. "Minkätähden itken", puhui hän itselleen, "olenhan minä niin onnellinen, niin!"
Jo ehti Miina kotipihaan. Hetkiseksi jäi hän katsomaan, miten eläimet rauhallisesti märehtivät. Sitten astui hän pieneen aittaansa, jossa hänellä oli kesävuoteensa. Ovi narahti hieman; sen kuuli vuoteellensa valpas äiti Maija: "Hulluja tuumia, eivät suo lapsille yön rauhaa", mumisi hän kylkeään kääntäen.
Miina nukkui kauniisiin unelmiin ja heräsi vasta kun päivä jo paistoi korkealla taivaalla.
Kalle istui järven rannalla, kukkivan pihlajan juurella. Hänen silmänsä olivat luotuina yli järven, jonka pinnalla vielä yön hämäryys asui. Mutta aamu auringon valossa loistivat Koiranummen ihanat lehdot ja Santaselän honkaiset kupeet. Jopa ehtivät päivän säteet nuoreen pihlajaankin, järven rannalle; sen kukat aukenivat, ja pian oli koko puu yhtenä valkoisena kukkaryhmänä. Sattumuksesta lensi puuhun vähäinen laulurastas, sijoitti itsensä kukkaryhmän väliin, ja kohta kaikui pihlajasta iloinen liverrys. Kalle katseli ihastuneena kukkivaa puuta ja pientä laulajaa sen oksalla, ja jota kauvemmin hän katseli, sitä enemmän unohtui häneltä maailma; unohtuivat kirjat, raukesi polttava opin halu, kaikki murheet, ilot ja lemmet sulivat yhdeksi ihanaksi sopusoinnuksi. Viimein unhottui kaikki; hän ei nähnyt enää pihlajaakaan, eikä laulajaa sen oksalla, hän vaipui suloiseen uneen.
Vielä lauloi laulaja pihlajassa univirttä väsyneelle nuorukaiselle, vieno tuulen löyhäys pudotti kukista hienoa lunta hänen hymyileville kasvoillensa; näytti kuin ihana luonto olisi lempinyt nuorukaista, luonnon helmassa kasvanutta.
Aamulla herättyään katseli Alamaan Mikko kummastellen ympärillensä, kun ei nähnytkään poikaansa kotona. "Olisihan jo pitänyt ehtiä", puhui hän, "johan on päivääkin kappale kulunut!" Hieman levottomana kävi hän järven rannalle katsomaan, vieläkö olisivat matkalla. Siellä näki hän veneen maalle vedetyksi, mutta kummakseen ei nähnyt mitään muuta. Katseltuaan ympärillensä, huomasi hän viimein Kallen nukkuvan pihlajan juurella, iloinen hymy kauniilla kasvoilla. Kauan katseli Mikko poikansa rotevia jäseniä ja kauniita kasvoja. Viimein kävivät hänen silmänsä kosteiksi, hän pyyhki niitä hihasellaan ja kääntyi, pois, jättäen nuorukaisen rauhassa nukkumaan.
Kallen herättyä paistoi jo aurinko kuumasti ja pusersi hikihelmiä otsalle: "olen nukkunut kauan, mitähän vanhempani lienevät ajatelleet tästä tavattomasta viipymisestä?" puhui hän itsekseen. Hän kulki kiireesti läpi heinäisen niityn, jonka tuuheessa ruohossa vielä kastehelmet kimaltelivat, siitä pitkin pellon pientaretta riihimäelle ja pian seisoi hän kotipihassa.