Siellä istui Mikko naapurinsa Pekan kanssa, tuuhean koivun alla, veräjällä seisoi Mäen Maiju pyhävaatteissaan, vartoen Kerttua kanssaan kirkkoon.
"Kas, tuossahan se on Kalle poikakin", huudahti Pekka kesken puheitaan, huomattuaan tulijan. "On maar' sillä nuorella miehellä reisut ja reisut, paha vaan, kun on niin pitkät kylämatkat, että tulee puolipäivä, ennenkuin ehtii kotiin. Muita pianpa poika perehtyikin nuoren miehen elämään; eilen hän vasta siihen arvoon ylenikin. Mutta taitaa pojasta tulla mies", jatkoi Pekka, "alku maksaa, hi hi hi!"
Kalle vaan myhähteli Pekan puheisin; hän oli kyllin hänen ilveilemisiinsä tottunut.
Astuipa Kerttukin ulos kammaristaan, keveässä kesäpukimessa, virsikirja kainalossa. "Missä olet näin kauvan viipynyt?" kysyi hän Kallelta.
"Katselin tuolla järven rannalla auringon ihanata nousua ja nukuin niin, etten herännyt ennen kuin vasta äsken", vastasi Kalle vakavana.
Äiti loi poikaansa katseen, täynnä äidillistä lempeä. "Meneppäs nyt, poikani, suurukselle!" sanoi hän ja läksi Maijan perään.
"Kyllä kai hän muka on järven rannalla maannut", ilveili Pekka, "sitä kyllä! Mutta kylläpä tuo osaa vekallella!"
Siirrymme nyt hetkiseksi kurjuuden kotiin, Mäkirantaan. Taavetin oli täytynyt jättää kapakka, koska krouvari ei enää antanut ryyppyäkään velaksi. Kiukkuisena läksi mies kotiansa, katsomaan, löytyisikö siellä vielä jotakin, millä saisi ryypyn heltiämään; mutta turha toivo, siellä ei ollut mitään, ei leivän palaakaan. Silloin joutui hän raivoon, ja hädintuskin voivat vaimo ja lapset henkensä pelastaa, pakenemalla. Vaimo päätti nyt lähteä ihmisiltä apua etsimään itsellensä ja nälkää näkeville lapsilleen, ja jättää torpan, vaikka ijäksi päiväksi.
Mutta pirtissä kiroili mies, kiroili ja sadatteli kauheasti, kunnes viina ja väsymys painoivat hänen raskaasen uneen. Päivä oli jo puolessa, kun hän viimein heräsi unestaan: kovasti kivisteli päätä, kun hän synkän näköisenä istui kurjan olkivuoteensa laidalla. Edessään näki hän rikotun jakkaran ja kumotun pöydän, ainoat huonekalut torpassa, ja hän tiesi, miksi ne niin olivat. Mutta vaimostaan ja lapsistaan ei hän nähnyt jälkeäkään; himmeästi muisti hän yöllistä menoansa ja tuska hirveä hänen käsitti.
Ei milloinkaan ollut omatuntonsa niin kauheasti kannellut. Koko hänen ruumiinsa vapisi, tuskissaan hosui hän tyhjää ilmaa käsillään ja huuteli surkeasti. "Kurjuutta", lausuili hän, "suurinta kurjuutta! omaa tekoani! Tänä päivänä on nimipäiväni, luulen ma. Näin vietän minä nimipäivääni! Tyhjyyttä joka paikassa, vaimo ja lapset tiellä tietämättömällä."