"Äkkiä kävivät hänen kasvonsa tuhan harmaiksi. Kiireesti rupesi hän etsimään jotakin ja löysi nurkasta lyhyen pätkän huonoa nuoraa. Tuo ei miestä pidätä, eipä suinkaan, haa, ha, ha, haa", nauroi hän kamalasti. "Mutta järvi on syvä, sinne nyt oitis — haa."
Näin mumisten ryntäsi hän ovesta ulos, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan: silmänsä kohtasivat koristeen! Hän katseli sitä ja luki sanat; sitten horjui hän sen viereen istumaan. Tuo koristus toi hänen mieleensä muistoja nuoruuden iloisilta päiviltä; silloinkin olivat nuoret naiset hänelle usein koristuksia sitoneet. Niin, mutta hän ei silloin ollut kurja, viheliäinen juoppo!
Kauan istui Taavetti koristeen vieressä ja ehtimiseen muuttui hänen kasvoinsa väri; viimein saivat ne päättävän muodon; hän nousi ylös, otti koristeen ja kantoi sen viheliäiseen asuntoonsa; vakaasti nosti hän pystyyn kumotun pöydän, ja asetti koristeen sille.
Taavetti läksi kylään ja haki vaimonsa ja lapsensa, hän kehoitti heitä kerta vielä tulemaan kurjuuden kotiin, koettamaan, voisiko vielä elämä parantua. Tästä lähtein ei hän pannut suuhunsa viinan tippaakaan; ja samassa rupesi elämä torpassa muuttumaan parempaan päin.
* * * * *
Syksyn tuuli humisee puitten latvoissa, metsän synkästä helmasta kuuluu raskas huokailu, lehtiä sataa taajaan alas, peittäen maata surullisen keltaisella vaipallansa. Ei kuulu enää metsän siivekkäitten laulajain iloista viserrystä, pois ovat he muuttaneet; ainoastaan teeren julittava kukerrus ja tikan äkeä tirskunta sekoo metsän huminaan.
Yksinäinen mies kulkee polulla, pyssy olalla, laukku kainalossa. Hän näyttää olevan metsästäjä; mutta varmaankaan ei hän saalista toivo, sillä vaipuneena syviin mietteisin astuu hän eteenpäin, silmät luotuina maahan. Onhan se tuttavamme Kalle Ruuhkajärven rannalta. Kolme vuotta on kulunut ajasta, jolloin hänen viimeksi näimme, ja sen ajan kuluessa on hoikasta nuorukaisesta varttunut roteva mies, vaikka nuoruuden värit vielä hehkuvatkin kasvoilla.
"Hulluhan olen, miksi en osaani tyydy?" puhuu hän käydessään. "Onhan minulla kyllin kaikkea? Niin kyllä, kaikkea mitä kuuluu ruumiille. Mutta henkinen puoli? sen täytyy surkastua! Miksi olen ollenkaan lukenut? Olisihan kylläksi, jos olisin lukenut vaan aapiskirjani ja katekismukseni. Kukin palvelkoon maatansa ja kansaansa, siinä virassa, johon Luoja hänen asettanut on! Oivallinen lause! Kykenenhän minäkin maata kuokkimaan ja ojia kaivamaan! Rehellistä työtä ja välttämättömän tarpeellista! Mutta minä tahtoisin tehdä jotakin suurta, jotakin ylevää, vaan… Taitaisipa kuitenkin kaikki kääntyä hyväksi, jos vaan — niin, kuusillenhan haastelen, eiväthän ne sanojani kerro — jos vaan tuo tyttö olisi sama kuin ennen, mutta hän on — on kevytmielinen! Muistan vielä erään illan, Juhannusillan, kuluneesta ajasta; silloin oli hyvin, mutta kuinka lieneekään nyt? Vaan hei! eihän tämä kelpaa: pitihän katsoa ansoja, ampua oravia ja lintuja, mutta nyt olen kulkenut huikean matkan ja olen jo Keilasuon partaalla. Paremmin pitää työnsä toimittaa!"
Kiireesti astuu metsästäjä, katsellen tarkasti ympärillensä: näkee hän silloin etäällä puiden välissä ketun, joka maatunutta muurahaispesää ahkerasti myllää. Askel askeleelta lähenee metsästäjä eläintä, hiljaa, varovasti, sillä pieninkin riksahdus pilaisi koko onnen. Havaitsipa kettukin viimein, että vaara on lähellä, ja alkoi katsella ympärillensä, mutta silloinpa jo pamahtikin, ja eläin kiikahti nurin. Mielihyvillään rientää metsästäjä saaliinsa luoksi heittää sen olallensa ja jatkaa matkaansa.
Näin jo vuosisatoja sitten ovat esi-isämme samoilleet näitä korpia, ajatteli Kalle käydessään; he ovat täällä taistelleet metsän petoin, susien ja karhuin kanssa, he ovat taistelleet Pohjolan kylmän luonnon kanssa, taistelleet pysyäkseen olemassa. Sitten ovat he taistelleet sodan verisillä tanterilla, monesti olleet sortumaisillaan, mutta sittenkin lopulta voittaneet! Vielä elää Suomen kansa vapaana, miehekkäänä! Paljon on se tehnyt, paljon voittanut! Mutta paljo on vielä tekemättä, paljo on vielä huonoa kuonaa pois luotava, ennenkuin saadaan tämän kansan kaikki jalot puolet näkyviin! Vielä on sen kieli kahlehdittuna, vielä on kansan ääni heikko, sen oikeudet sorrettuna!