Tuuli vinkui vinhasti puitten latvoissa. Ryskyen kaatui korven lahosydämminen honka; ryske herätti nuorukaisen mietteistään, ja hän havaitsi olevansa metsän syrjässä lähellä Pekan torppaa.
Pekka seisoi pihassaan, jutellen tyttärensä kanssa, jolla, oltuaan muutaman päivän kartanossa, oli paljo kertomista: "sielläkös vasta oli hauskan hauskaa, siellä iltasin tanssittiin ja laulettiin; sielläkös oli hupaisa!"
"Kylläpä semmoiset hauskuudet piankin karvaalta maistuu!" tuumaili
Pekka ja ylisteli elämää täällä metsissä monta vertaa hauskemmaksi.
"Saattaa se olla teille vanhalle", intti tyttö, "mutta nuorelle ei täällä mitään huvitusta ole. Niinhän täällä on, kuin torkkuva torakka muurin raossa. Toista on elää kylissä iloisten kumppanien seurassa."
"No, sinua harakkaa!" torui Pekka. "Näyttää, että tunnet vielä hyvin vähän tätä matoista maailmaa. Mutta usko minua, minä olen jo kyllin tullut tuntemaan, miltä maailma haisee!"
"Hyvältä se haisee ja hauskalta, mutta täällä metsässä kylmältä ja ikävältä", sanoi tyttö, joka kyllä oli oppinut puoltaan pitämään. "Ainakin on täällä nuori ihminen niinkuin vankina", lisäsi hän.
"Hävytöin, sun juttujasi Mistä luulisit löytäväs paremman kodin?… Mutta tuollapa tulee Kalle", huudahti Pekka, "selässä aika vetkale, eihän susi lie? Kas siinä mies, joka ei palaa tyhjin käsin metsästä!"
Pihaan astui Kalle, tuoden terveisiä metsältä ja laskien otuksensa maahan. Pahuuksen poikaa, minkä otuksen on metsästä hankkinut! huudahti Pekka. "Mikähän elävä tuo lienee, karhuko vai?"
"Minä olen pitänyt sitä kettuna", sanoi Kalle.
"Kettuna kai minunkin se sitten pitää antaa olla, koska sen kerran siksi olet katsonut," sanoi Pekka, "mutta millä keinolla olet saanut ammutuksi luon viisaan eläimen?"