Kallen piti nyt kertoa koko metsästyshistoria, jota Pekka kuulteli huulet supussa.
"Nyt näyttää korven Mikon poika olleen mäkimaan Mikkoa viisaampi," sanoi Pekka Kallen lopeteltua puheensa, "mutta hyvä ampuja! se täytyy tunnustaa," jatkoi hän, "ihan rintaan osattu!"
Pihan aidan takaa katseli tyttö veitikka, kuulteli miesten puhetta, huulet hymyssä. Hän katsoi veitikkamaisesti Kallea ja sanoa tokaisi "sokeakin joskus maaliin osaa, sanotaan!"
"Ahaa meidän tytärtä kuin on äreä," sanoi Pekka, "se ei enää olisi muuta kuin kylissä ja kartanoissa! Mitä erinomaisia iloa sillä siellä mahtanee olla?"
Vastaukseksi kuului iloisia rallitusta pihan perästä.
Vaan kotiansa astui metsästäjä taakkoinensa! Siellä äitinsä, vaalea Kerttu, asteli häntä vastaan, luoden hellän silmäyksen kauniisen, rotevaan poikaansa. Äidin tarkalla, hellällä silmällä oli Kerttu jo aikaa huomannut, että raskas surumielisyys painoi pojan sydäntä. Hän tiesi, kenties ainoastaan hän, että tuon kylmän ulkokuoren alla asui riehuva, innokas sydän. Olipa äiti joskus löytänyt muutamia Kallen kirjoittamia värsyjä, joissa kuvautui toivoton rakkaus; mutta syytä tuohon ei hän voinut löytää; siksi oli hän liian vähän tutkinut nuorten omituisia luonteita, että olisi voinut huomata sen ristiriitaisuuden, joka niissä vallitsi; aivan hyvinhän Kerttu arvasi, ketä nuot värsyt koskivat.
Vähän ajan kuluttua käveli Kalle suitset olalla niittua kohden, noutamaan hevosia yöksi kotia; poikkesi hän kuitenkin korven mättäistä noukkimaan makeoita puolukoita suuhunsa. Tuuli humisi ryskyen puitten latvoissa, pilven hattarat kulkivat kiireesti lännen ilmoja kohden; kenties kiiruhtivat ne peittämään laskevaa aurinkoa, joka pilven raosta pilkistellen valoi kummallisen surumielistä valoa puitten kellastuneille lehdille.
Mättäälle istahti Kalle. Alakuloisuuden tunne täytti hänen mielensä hänen katsellessaan tuota syksyistä luonnon taulua. Hän ajatteli kevättä, jolloin kaikki alkaa elää ja kasvaa sulomuodoissaan, ajatteli kesää, jolloin koko luonto on niin täydellistä, niin ihanaa, syksyä sateineen, tuulineen ja kuolettavine hallaöineen, ja talvea valkeassa kuolonvaipassaan; ja näitä vertaili hän ihmiselämään.
Iloinen laulu herätti Kallen mietteistään; reippaasti asteli Miina niittua kohden noutamaan karjaa kotia, ja lauloi:
"Kaunis nuorukainen, jos sä oman olisit
Elon ihanainen olis aina sit'!
Sit' ei sydäntäni murhe rasittaisi,
Kunhan sinun vaan ikiomaks saisi!